~*~
Istuin
penkille ja tuijotin ikkunaa. Tupaan tullessaan tontut kurkistivat
siihen myös ja minkälaisen vipinän se saikaan aikaan. Tytti
kosketti vesiämpäriä ja jollain erikoisella taijalla, hän sai
aikaan uuden astian ja niine hyvineen hän poistui mökistä, minä
laitoin pienen kattilan kaminan päälle ja aloin keittää vettä.
”Kestää jonkin aikaa, ennen kuin saan kaikille tarjottavaa, on
niin pienet varusteet mukana.”
Juusoksi
esittäytynyt tonttu hörähti nauramaan. ”Voi kuule, oletko kaiken
unohtanut? Kun teet itsellesi, niin meillekin riittää.” Huubert
nyökytteli hymyillen ikkunan vieressä. ”Me juuri huomasimme, että
tiemme risteävätkin monella tavalla ja ties monettako kertaa.”
Tuo "sinun kuvajainen" on meidän vanha tuttu. Sinä oletkin siis Nuori
Kirjuri, oletko pyytänyt apuamme? ”
”Ajatteli, että täällä apu oisi kyllä paikallaan. Näemmä se riitti. En vai tiedä, millä voimilla ongelmaa alkaisimme ratkoa. Huomasitte kai, että
tilanne on paha tunturilla. Valo katoaa ja ylätunturin väki on
vaivutettu lumivaipan alle.” ”Niin Kaamoksella on tapana.” Sanoi Huubert ”Siis vaivuttaa kaikki unettomaan uneen, jäätävän kylmään
tyhjyyteen?" Kysyin ahdistuneena "En kyllä usko, minun lapsuudessa Kaamoksesta kerrottiin
toisenlaista tarinaa. Niissä uni oli parantavaa ja lepoa suovaa, Syvin uni tarkoitettu, vain talven nukkuvaisille. Ettekö nähneet, että kaikki tunturin kansa, oli hangen alle jäädytetty?” Samalla hetkellä Tytti singahti ovesta
sisään, ämpäri täynnä marjoja ja sieniä. ”Ei emme nähneet, mutta emme kuullet Tuulihuilua. Nyt kun olemme kaikki koolla, voitkin kertoa ihan
kaikki, mihin matkallasi törmäsit, joka ainoa yksityiskohta.” Kehoitti Huubert.
Ja
minä kerroin, Tytti teki ruokaa, jakoi sen lautasille meitä kaikkia
varten ja koko kolmikko kuunteli, kysyi välillä ja toisinaan
tarkasti asioita ajatuksitani ja mieleni kuvista. Se tuntui lisäävän
surinaa. Aika tuntui kuluvan soljuen ja samalla se tuntui tyyten
pysähtyneen. Peilikuva seurasi tilannetta.
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti