Luonnonkansan turinoita: Lumikeijuja / Hikka ajassa.

~*~

”Huomasitteko, että Aika nytkähti? Isä-Äiti Aika, tuntui aivan kuin etenevän, tekevän jotain.” Käänsimme kaikki katseemme Nyt Aikaan, joka latoi puita rakovalkeaan. Tavallaan kaikki oli kuin tähänkin saakka, mutta katsoessani mökille, ikkunassa näkyi auton, tai moottorikelkan valot, katsoin tunturille, eikä siellä taas näkynyt mitään.

Vai näkyikö sittenkin? Lähdin kangistunein jaloin liikkeelle. Ties kauanko olin istunut paikoillani Salamantereiden kuiskauksia kuunnellen. Onneksi Tytti ja Juuso pelastivat muistikirjani kauemmas nuotiosta.

Kävelin honteloin jaloin näkötornin juurelle, osa luonnonkansasta oli ylhäällä ihailemassa Revontulia, jotka jälleennäkemisestä innoissaan laukkoi taivaalla. Kaikki lauloivat ja soittivat ja se tuntui lisäävän loimuja. Tähden valokin vahvistui.

Mutta se, mikä minun silmieni huomion oli kiinnittänyt, oli alhaalla, ehkä tunturin rinteessä, jopa metsäalueella. Siellä loimusi jokin. Aivan kuin pieniä liekkejä, ne tuntuivat kiertävä tunturia. Katsoin minne vaan niitä oli lähes kaikkialla, paitsi pohjoisemmaksi mentäessä, liekit harvenivat, tai himmenivät.

Lähimmät liekit alkoivat olla todella lähellä, käännyin kävelemään niitä kohti, yht'äkkiä takkini rinnuksiin osui liekki, ennen kuin ehdin huitaista sitä pois, tajusin sen olevan Lumikeiju. Ja heitä tuli lisää, väsyneitä ja uupuneita Keijuja, joiden liekki tuntui himmeneen.

”Me näimme sotilaat, mutta he eivät nähneet meitä ja tuntui kuin oisimme menneet heistä läpi. On kuin he oisivat vieneet osan valostamme. Sisältä saakka hyytää.”

~*~

”Tiedän tunteen” mutisin hiljaa keräsin kaikki Keijut syliini ja kannoin Nuotion äärelle. Ei paras paikka Lumikeijulle, mutta edes Lumikeiju ei saa jäädyttää sydäntään. ”Pyytäkää liekeiltä voimia.” Sanoin ja lähdin katsomaan oliko muut keijut pulassa. ”Kaksi vielä” sanoi Jalo kantaen pieniä Keijuja suunnattoman suurissa käsissään. ”Loput on kunnossa. Yksi heistä pyytää lupaa puhua Nuorelle Kirjurille.”

Kun tulin paikalle Keijut kumarsi syvään. Kumarsin kuten kohteliaisuuteen kuuluu ja kysyin heidän asiaa. ”Alhaalla rinteessä näkyvät valot ovat Pimeän pimeän ja Talvenhengen raja. Usvakansa on alenpana metsissä, Lumikeijut levittäytyy Säidenhaltijoiden kanssa Talvenrajaan, pyytäisimme Kaamosta avuksemme, sillä siellä on kaikkialla jäädytettyjä. Teimme nuotioita, mutta emme tiedä, miten lähelle Nukkuvaisia voimme mennä, aiheuttamatta vaaraa heille, tai itsellemme.”

Lupasin, että kerron viestin Kaamokselle ja tulen itsekin mukaan tutkimaan alueita. ”Näettekö te jäädytetyt?” kysyin vielä, ennen kuin lähdin. ”Näemme ja näky on sydämet murskaava.”

Pyysin HillaMaijan Kaamoksen avuksi, hän osaisi hoitaa horroksesta heränneitä ja Jalo olisi sopivan suuri kantamaan heidät kaikki lumesta tekemäämme suojaan, tai ainakin rakentamaan uuden suojan, johon kaikki mahtuisi. Kipusin Näkötorniin katsomaan, kuinka laajalle

raja näkyisi. Koko pohjoinen alue oli pimeän vallassa. Kaikissa muissa ilmansuunnissa näkyi liekkien lepatus hennon rohkaisevana.

”Luonnonkansalle voimia” kuiskasin hiljaa ja vilkaisin taas mökin ikkunaa. Ruudussa näkyi lilahiuksinen Satulan emäntä ja välillä ikkunaan läikähti valoja. Hassua miten ruutu näytti television kuvajaiselta, jossa ei kanavat olleet ihan kohdallaan, aiemminhan kuva oli kirkas. Onkohan Aika saanut hikan ja aiheuttaa siten häiriöitä yhteyksissä?