Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 2)

~*~

Pölyvillakoira oli pelastautunut tuvan sohvan alle, turvalliseen koloonsa.”Juuso, Oppipoika matkalla mestarinsa hutkittavaksi. Ei viime kerralla sinun hutkittavana ollessa, tullutkaan esittäydyttyä.” Juuso ojensi kätensä kohteliaaseen tervehdykseen.

"Tytti, nykyään Kantolan Kotitonttu ja järjestyksen pitäjä. Mikäpä oppipojan on tänne heittänyt? Meidän oppiinko olet tulossa, vai onko suuremmastakin koulutuksesta kyse?"

"Kotitonttuoppilaaksihan minä, mutta paikan piti olla jossain Lempeänjoen suunnalla. Hukkasin osoitteen lähtötohinoissa ja nyt ei ole mitään tietoa minne mennä.” Tytti maiskautti paheksuvasti suutaan. ”järjestys ja tarkkuus, tavarat tavaroiden paikalla, niin niiden kuuluu olla. Hutiloinnista menee hermot.” Juuso näytti nololta ja surulliselta. Oli kova paikka lähteä alku Kotosestaan, jo sillon aikoinaan Turunlinnan turvallisten muurien sisältä. Saati nyt, kun ensikertaa matkustaa, oikein luvan kanssa, pois kotoaan.

Tietämättä lainkaan, koska sen oman rakkaan tonttuemosen näkee seuraavasti. Jouluna tietenkin, mutta näin pahasti eksynyt hän ei ole ollut, sitten ensimmäisen karkumatkansa. Ilman Luontoäitiä, hän ei vieläkään olisi päässyt pois linnan tyrmästä, johon tuli silloin eksyneeksi.

”Ensimmäinen yksin tehty matka ja tarkoituksena löytää mestari, en muista osoitetta, en oppimestarin nimeä en mitään.” Juuso käänsi säärensä monen moneen ristiin, kuten hällä tapana oli, kun joku asia laittoi pohtimaan vakavia, tahi mukavia. Siinä monella mutkalla ollen, hän pohti maailman hetkellistä synkkyyttä, huultaan purren ja parpaitaan tuijotellen. Tytti seurasi Juuson ilmeilyä ja hymyili. ”Vekkuli otus. No ruokaa ja sitten vasta ajattelua!” Huis hais ja pöytä oli katettu. Ja Juusolla nokkansa alla mitä maittavimmin tuoksuva soppakulho.

~*~