Luonnonkansan turinoita: Rakkaus on sydämen kikatusta.

~*~

Olen usein tämän turina-jakson aikana miettinyt sitä, osaanko kirjoittaa oikein sen, mitä vierailtani kuulen. Tunnistanko kuka luonnonhenki on paikalla ja näenkö? Sillä eihän heitä nähdä, kuten ihmisiä edessämme, tai esineitä ympärillämme. Enkä kuulekaan heitä samoin, kuten opettajaa pulpettinsa takana, eikä edes kuten radio-ohjelmaa.

Hehän ovat hiljaisuutta ja rauhaa ja toisinaan hei hulinaa. Energian jatkuvaa virtaa.

He tulevat tunteena huoneeseen ja näyttävät mielelleni kuvia. Eri ihmiset, näkevät eri tavoin, samoin kun kuulevatkin. Minähän olen ihmiskorviltani ”kovakorva” Korvat täynnä kohinaa, josta on toisinaan vaikea erottaa puhutut sanat. Kuka puhuu? Kenelle ja miksi? Siksi useimmiten keskustelussa kuuluu ”Mitä? Puhuitko minulle? En kuule.” Silmäni on samankaltaiset, näen kyllä, mutta on hankala rekisteröidä yhtäaikaisesti, sekä pään sisäinen, että ulkoinen kuva.

Siksi usein toivonkin, että näkisin luonnon henget kuten ihmisetkin. Kun näen heidät tunteina ja sanoina, on usein vaikea hahmottaa tunnetta, jos sitä ei ole ennen tuntenut. Ja heidän sanansa ovat hyvin vanhoja, hiukan erikoisia, mutta oi hauskoja kyllä. Kun aistii heidät niin toisin, kuin koko muun maailman, on helppo epäillä itseään, vaikka aistit oisikin ihan oikeassa.

Toisaalta eihän ”ihmisten- tai aikuistenoikeasti” ole yhtään varmemmin totta, kuin ”henkimaailman oikeastikaan.” Vai onko hirven tulon ennakointi tielle totta, vain silloin, kun näet sen jo tuulilasillasi, eikä siten, että vaistoat jotain olevan tulossa ja näin ollen hiljennät katsellen, kuinka se hirvi hiukan myöhemmin, kulkee komeana edestäsi ja jatkaa matkaansa tien yli metsän siimekseen? Vaiston ansiosta, te kaikki jatkatte matkaanne terveenä ja ehjinä. 

Meidän ihmisten eniten käyttämät aistit on usein niin hitaat, että se hitaus voi viedä hengen joltakin.  Henkimaailman käyttämä seitsemäs ja kahdeksas aisti, on meillä ihmisillä ollut hyvin vähällä käytöllä. Ja ihmistunteita olen käyttänyt niin vähän, että Luonnonhenkien tunneskaalaa on toisinaan haasteellista ymmärtää.

Vaikein ymmärrettävä asia on ollut Rakkaus, sen tunnistamaan oppiminen oli hämmentävää. Luonnonkansan rakkaus, on kuin perhosen lepatusta sydämessä. Ensimmäisen kerran tuntiessani sen, sekoitin tunteen Ihmiskehon rytmihäiriöihin, sillä toisinaan Luonnonkansankin tekee kipeää rakastaa. Tunteeseen liittyy onneksi myös lämmön ja turvallisuuden tunne, joten rakkaus on helponpaa ja mukavanpaa huomata.

”Kun huoneeseen astuu jo tuttu, usein kutsuttu ystävä, tulee ensin lämpö ja turvallisuuden viltti ympärille, sitten sydän alkaa kikattaa.” Näin kuvaili Tytti tunnetta, joka minulle tuli aina, kun joku ystävistäni astui kotiini. Ystävä saattaa olla Luonnonkansaa, tai ihmisystävä. Tytin sanoin ”Rakkaus on sydämen kikatusta, kun joskus rakastut korviasi myöden, alat myös itse kuulla sen.”

Jaa-a Sitä odotellessa. Tytti tuntuu tietävän mistä puhuu.

~*~