On hassua huomata, että vaikka kaikkiin asioihin liittyi, esimerkiksi tuoksumakuyhdistelmiä ja näkömuistoja, sekä joitakin ääni mielikuvia, ei mihinkään mukavaan liittynyt mitään, minkä mieltäisin meluksi.
Ennemminkin kaikkeen liittyi rauhallisuus sillä tavoin määrätietoisesti.
Tiedettiin mitä tehtiin ja miten tehtiin ja mitä ei kannattanut tehdä, kun olet luonnossa. "Älä huuda älä pauhaa älä särje luonnon rauhaa." (Ellet ole isin kanssa metsällä ja halua pelastaa jänestä..) Onkitouhuissa hiljaisimmat sai parhaat kalansaaliit ja uimassa ollessa avun huutaminen tarpeettomasti on kielletty. Vesi nimittäin kantaa ääntä varsin voimallisesti pitkiäkin matkoja.
Asun nykyään ihan järven tuntumassa, myös yleinen uimaranta on aivan huutomatkan päässä kotoani. Tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi lähellä, vaan se tarkoittaa sitä, että huuto kuuluu kotiini ihan tupaan saakka, jopa liikenteen äänten yli.
Olen useaan kertaan ollut tilanteessa, jossa olisi tehnyt mieli napata fillari ja rientää pelastamaan tuota "poloista", joka huutaa lähirannalla apua, tai kirkuu, kuin hältä raajoja irrotettaisiin. Kukaan muu ei tunnu hänen hätäänsä reagoivan ja hätä ilmeisesti on aina suuren suuri, sillä huuto tosiaan kuuluu pahimmillaan suljettujenkin ovien ja ikkunoiden läpi kototorppaani. Vaikka toisinaan ikkunatiivisteistä veto humahteleekin, niin ihan kuitenkin suomalaisessa rakennustaiteen malliesimerkissä asutaan. Pitäisi siis olla jokseenkin siedettävät äänieristeet.
Voisiko tästä siis päätellä, että tuolla lapsella, aikuisella, miehellä, tai naisella, joka kulloinkin kiljuu ja kirkuu, on kantava ääni, vai päättelisinkö, että vesistöllä on valtaisa äänentoisto voima? Omaa kuuloani en juuri kehuisi, usein menee ohi vieressäkin käytävät keskustelut. Olen ainakin alkanut ymmärtää, että miksi meille niin kovasti tähdennettiin sitä, ettei rannassa saa huutaa apua suotta, eikä myöskään näin ollen kirkua kuin heikkopäinen, jos kyseessä ei ole muurahaisten pistoa kummenpi katastrooffi.
Niin usein, kun näitä paniikki huutoja olen kuullutkin, niin ilmeisesti hätä ei ole koskaan vaatinut pelastuspartiota paikalle, sillä harvemmin olen esimerkiksi pelastuskalustoa nähnyt näinä huudon ja kiljunnan hetkinä hälyytettävän.
Ja koska olen myös karummassakin hätätilanteessa ollut paikalla, tiedän, että hukkuva ei juurikaan huuda apua, hän käyttää energiansa pinnalla pysymiseen. Paniikki kirkuminen harvoin selittää, millaista apua itse tarvitset, tai läheisesi tarvitsee, joten koeta löytää äänen käytössä, jokin kultainen keskitie, kun olet vesistöjen varrella. Metsissä sen äänenkäytön tajuaa kyllä, harvoinhan siellä muut kuuntelee kun metsän puut, sillä metelöidessään siellä harvoin mitään muuta näkee, koska ystävä kallis, yksikään elikko ei kykene meteliä sietämään, ne pelkää sitä ja siksipä, jos et halua mitään nähdä, niin jep, pidä meteliä. Et varmasti näe karhua, muttet varmaan mitä muutakaan.
Mutta raja se on raivon rähinässäkin. Mitä pahaa se luonto on sinulle tehnyt, että täytyy ne ainokaisetkin rauhan tyysijat, täyttää rähinällä ja kiljunnalla. Ole hetki hiljaa ihminen, niin kuulet ja näet joskus jotain muutakin, kuin omat napakarvasi. Ja aikuinen.
Sille lapselle on ihan hyvä opettaa sitä rauhoittumista, ilman niitä puhelimia, tv.tä tapletteja ja tietokoneitakin. Et siitä sinäkään rikki mene, jos hetken aikaa irrottaisit sormesi näppäimistöstä ja sähkölaitteista ja ottaisitten yhdessä sen ongen ja onkilierot mukaanne ja menisitte vaikka kalalle. Hipi hiljaa sylkisitte koukkuun räkäklöntin ja sanoisitte "Pthyi kala onkeen", ja odottaisitten koska nykii.
Ei olisi hassumpaa ajan vietettä tuo, hiljaa olo. Siinä silmät, korvat ja hermo lepäisi. Kaikilla.
(jos kalaa ajattelet, niin älä laita matoa koukkuun...ole ihan muuten vaan hissuksiin, ja kattele kun vesi käy ihan rannassa...)
Hiljakseen hissutellen ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti