Kaikkea sitä..

Kaikki alkoi kai alkuräjähdyksestä, tai siitä, kun Isä Äiti Jumala päätti piristää Paratiisiaan Aatamilla ja Eevalla. Eevan vika, sanoo joku. Pöh, paskat ole. Minä ehdin tänään taas pohtia asian halki, ja kaikkea sitä ihmisen mieli pohtiikin. Kyllä se oli Jumala ihan ite, joka homman sössi. Sanon tämän ihan kaikella rakkaudella, kaikkihan me teemme virheitä, niin suuret, kun pienetkin. Vaan sielä se tapahtui, ihan alku metreillä, just kun kaikki oli niin kaunista ja hyvää.

Mutta ihan noin kaikkineen, ootko Isä/Äiti Jumala koskaan miettinyt, että oisko kannattanut silti jättää luomatta, se hyvän ja pahantiedon puu omenineen, tai mitä hedelmiä ne nyt olikaan? Ja se kärmes. Tuskin sekään mitään hyvää toi tullessaan. Tänä päivänä ne sentään on jättäneet puhumiset sikseen, metästävät jyrsijöitä, joku hyöty siinäkin. Ennen vaan paskaa sihisi ja häiritti viattomia.

Ja sen tuloksena sitä on mm Eevaa nyt vuosituhannet piinattu yhdestä herkkuhetkestä. Voisin sanoa, että piisaa jo.
Ja ei nyt pidä pahastua sitä, että näin pohdin. On ollut taas muutama tovi sellaista aivotyötä tässä Eevan elossa, se pistää aina välillä kiristelemään leukaperiä.

Olen vuosia sitten kertoellut lapsettomuus asioista ja siitä, että niitä ei tullut vaikka tilasinkin, sinne päätyi tähdiksi taivaalle, haaveet ja ajatukset. Muutaman kerran kuitenkin jälkeenpäinkin olen asioita miettinyt ja tullut tulokseen, että jos ois toisin, oisi toisin. Ei olisi näitä muita asioita, jotka nyt täyttää tyhjää syliä.

Surussaan ne on aina kaikki hyvät asiat ajateltava suuremmiksi, kuin huonot asiat, jotta pää selviää menetyksen tuskan kanssa. Enkä minä ole ainokainen näiden surujen kanssa, en lapsettomuuden, enkä lapsen menettämisen kanssa. Ne on kovia paikkoja kaikille, jotka kokee moista tavalla, tai toisella. Ei niihen riitä kenenkään ymmärrys ja jokaisen kokemus on aina henkilökohtainen. Joten vähättelyt sikseen.

Naistentautien poliklinikka ei ole paras paikka hyvänä, saati huonona päivänä, mutta tänään se oli kuitenkin ajatuksia herättävä. Juttelin siellä muutaman rouvan kanssa. Yksi rouvista oli kuten minä, noin 10v sitten, kuuntelemassa mahdollisuuksistaan suvunjatkamisen suhteen. Tämä keskustelu oli kepeämmissä merkeissä ja toivotin hänelle onnea täydestä sydämestäni. Seuraavan rouvan kanssa sama hengenheimolaisuuden tunne, tupsahti toisessa muodossa, oltiin molemmat menossa tutkimuksiin, mm siksi, että ollaan jonossa kohdun poistoon.

Tutkimukset ei ole koskaan miellyttäviä, ja ne on toisinaan niin kivuliaita, että itku jatkuu vielä kotimatkallakin, toisinaan siksi, että henkinen tuska on suoraan helvetistä ja toisinaan siksi, että fyysinen tuska on ihan samalta saralta.

-Miehet ei tiedä millaista on olla nainen, kaikkine rätti piinoineen ja muine mullistuksineen, toteaa monikin kanssa sisko tähän. Mutta en minä voi oikein miesten kokemus piiriäkään vähätellä,, en miekää tiedä millaista on olla mies, vaikka "Hyväjätkä-syndroomaa" podenkin. Lapsettomuus ja syövänpelko koskee kaikkia sukupuolia. Puoliskot kokee toistensa tuskat, lapsettomuus koskettaa kumpaakin ja jos toinen sairastuu, vain kyynsin ihminen on tunteeton nähdessään mitä puolisolle tapahtuu.

Mutta, että miksikö kaikki paska, tapahtui jo alkulähteellä?
Pakkohan minunkin on jonnekin syypää laittaa. Kun on paha olla, on käsittämättömän suuri helpotus saada syyttää jotakin. Ja kun en itseänikään viitsi ihan joka asiasta ruoskia, olkoon Syntipukkina Johtajatason virhe.

Hei te jotka käytte läpi tätä ihmisenä olemisen raadollisuutta. 
Voimia teille, uskokaa että kaikella on tarkoituksensa ja kun asiat menee hyvin ja selviää suuntaan, tai toiseen, muistakaa että vika on  väärään paikkaan istutetussa puussa miljoonien vuosien takana. Se siis toden näköisesti on jo kaadettu, eikä näin ollen voi mitään sille, että elämä etenee ja ennen pitkää, kaikki järjestyy.


*Suurella Rakkaudella ja Mustalla huumorilla.

~W~

Hei Ystäväni

 Ystäviä on niin vähän ja hyviä, tärkeitä, rakkaita ja korvaamattomia ystäviä vielä vähemmän. Ei semmoisia tahdo menettää siksi, että tuli sanottua, tai kirjoitettua jotain niin, että sen voi ymmärtää loukkaukseksi.

Ja silti toisinaan haluaa sanoa hullujakin asioita, jotta toinen ymmärtää, kenen kanssa matkustaa. Silläkin uhalla, että Mielensäpahottaja meissä herää ja imaisee palkopellon sieraimeensa.

Tänään oli hyvä päivä, asiat sujui ja tuntui mukavalta, olla minä. Tasapainotilateissa, usein on niin, että kun minun on hyvä, on Sinun huono, elämä on harmillisen usein toistanut tätä kaavaa. Pohdin sitä taas ja tulin tulokseen, että voidaksemme olla ihmisiä toisillemme, toisen voimat kasvaa, jotta voi antaa heikommalle omastaan. Jos molemmat on yhtä aikaa heikkoja, ei voimia ole ammennettavaksi.

Kun en jaksa hymyillä, Sinä tulet vastaan hymyilevänä ja annat siten ilostasi osan minullekin. Kun Sinun voimasi ovat vähissä, osun kohdallesi avuksesi, kuin vahingossa. Muistat varmaan kuinka monesti olemme todenneet, että kaikelle on tarkoituksensa.

Myös sille, että on ollut pitkiä aikoja, jolloin emme ole osuneet vastakkain missään. Kun näiden taukojen jälkeen olemme uudelleen kohdanneet, kerromme molemmat uupuneina keskittyneemme vain päivästä toiseen selviämiseen ja energian keräämiseen, jotta selviäisimme myös siitä seuraavasta ja seuraavasta loputtomasta päivästä, johon syystä, tai toisesta ei tullut alkulähteellä, mitoitettua energioita millään tavoin. Tai olemme olleet oppimassa itsestämme, rajoistamme ja rajattomuuksitamme, jotain, mitä emme toistemme kanssa koskaan kokisi. Koska samankaltaisuudessamme, olemme kuitenkin tyystin eri yksilöt. Joitakin polkuja ei vaan kuljeta yhdessä, vaan niitä varten on omat ystävänsä, yhtä tärkeät ja rakkaat, samalla tavalla erilaisia vain.

Huomasimme, noina hetkinä, olevamme tietämättämme, toisillemme, niin hyviä, kuin huonojakin ystäviä. Miksi kukaan, tahtoisi levittää tärkeälle ihmiselleen pahaa mieltä? Tai estää oppimasta itsestään uutta, tai kokevan jotain, mikä avartaa mieltä? On ollut tarpeen kulkea toisaalla ja antaa toiselle rauhaa.

 Toki tiedän, ettei aina meissäkään ole ollut riittävää suvaitsevaisuutta, toinen toistemme hullutuksia kohtaan. Ja tiedän samoin, että elämämme on ristennyt myös niiden ihmisten kanssa, joille mielipahan tuottaminen on harrastus, siinä missä tanssi, tai käsityöt, mutta emme taida olla jääneet kaipaamaan omia huonoja puoliamme, tai mielenpahoittamisen harrastajiakaan, kun nuo ovat elämästämme kadonneet. 

Moni keskustelu, mitä olemme käyneet, on ollut sana helinää vierestä kuunnelleelle, kun se meille on ollut lähes puolesta sanasta ymmärrettävää. Ja toisinaan emme ole ymmärtäneet toisiamme, vaikka olemme ratakiskolla koettaneet asiaamme selittää. Sekin on luonnollista, kun on kyse siitä tärkeästä ihmisestä.

Vain tärkeän ihmisen vuoksi jaksaa nähdä selittämisen vaivan. Vain tärkeä ihminen, on jaksanut tutustua minuun niin syvästi, että tietää mitä olen huonoimmillani, on ansainnut minut parhaimmillani, näkee minut juuri minuna, eikä oletusten ja kuulopuheiden heikentämillä silmillä ja korvilla. Ja vain tärkeimmille voi sallia sen, että toisinaan liki purraan ja potkitaan, ennen kuin sallitaan pienintäkään vaikutelmaa välittämisestä.

Vain tärkeimmät ihmiset näkee Minut. Tuntee Minut ja hyväksyy Minut silti. Niin hyvässä, kuin pahassa. Ja sellaisen ihmisen tavatessaan sitä vaan toivoo, että osaisi antaa toisen kasvaa ja elää elämänsä niin, että hän minut kohdatessaan voisi tuntea, minun näkevän hänet, saman kaltaisin silmin, kuin minä tunnen hänen näkevän minut. Ymmärsitkös?

Niin minä tiedän että se on sekava ajatus, en olisi edes yrittänyt kertoa sitä, jos en oisi tiennyt, että tahto ymmärtää, auttaa sinut ymmärtämään. Tässä kohtaa kuulen, kuinka mielesi rattaat tekee työtä ja ymmärrettyäsi ääneenhymyily täyttää maailmaan. Ihan vaan siksi, että on järjetönta ajatella niin monimutkaisesti, mutta niinkin sen voi tehdä. Ja se sallittakoon kaikille. Mutta kuka muu, oisi viitsinyt nähdä sen vaivan? Kuka muu olisi sallinut sen minulle sanomatta, että onkos tuossa nyt joku järki? Arvostelematta ja ihmettelemättä?

Kiitos kun olet Sinä, hyvä ystävä juuri sellaisena olet.
Kiitos, että sallit minun Nähdä Sinut. Olet Sinuna rohkea ja viisas, hullu ja hulvaton, raivostuttava ja täysin käsittämätön, en voi sietää sinua ja silti olet minulle käsittämättömän rakas, niinäkin hetkinä, kun voin unohtaa ja mustaa sinut kokonaan. Tässä elämässä, ne ei mikään kumoa toisiaan ja niin on hyvä.

T

~W~

Sulo Armas

Toisinaan se vie tie sinne, minne kutsutaan jostain tuntemattomasta.

Yhden kauniin syyspäivän pyöräilyt vei Otamoon "hiljaisten miesten kylään." Toki sielä Hautuusmaalla on hiljaisia naisiakin, lapsista puhumattakaan, mutta "Kylästelemään kutsunut", oli tällä kertaa mies. Ihana isosetäni Sulo Armas. Tänä päivänä hän juhlii henkimaailmaan siirtymisen 30vuotista taivalta.

Sulo Armas, taksikuskien aatelia, kalakavereista parhain, Lottokaveri.
Poltti kuin korsteeni ja nauroi niinkuin minä flunssassa, hinkuen. Ja oli loppuun asti huolissaan siitä, että osaanko mie poloinen liikenteessä liikkua, syödä kalat ruotoihin tukehtumatta ja kuinka se Seija jaksaa.

Sulo Armaksella oli kissa, Iso kissa, jonka nimeä en muista, mutta Sulo hyysäsi kattia, niin kuin minua. Varoitteli vaaroista ja piti huolen, että aina oli jotain annettavaa tarjolla. Ja kumpikin meistä sai annoksen juputusta matkaeväiksi.

Sulo Armas kyyditti äipän hiljaa ja rauhallisesti laitokselle, kun minä synnyin ja "kaksintaisteli" kanssa suhareitten kesken siitä, kuka vie pikku koululaisen kotiin.

Ja kun Sulo kylästeli meillä niin, ettemme olleet paikalla, laittoi hän luudan ovea vasten merkiksi, että käyty on.
Tänä päivänäkin Sulo Armas piirtyy silmieni eteen pussihousuissa, nahkasaappaissa,villakangastakissa, lippalakissaan, Holkkisaimaa suupielessään ja naurukurtut kasvoillaan.

Sanoo "Tien sivussa kulje, elä hyppele autojen alle. Tarkasti perkaa kalasi. Vaihetaanko pilkkiä, saat paremman tilalle? Kerroppas lottonumerot?" 

 Kiitos kujeista ja kuljetuksista. Sekä suurkiitos, että sieltäkin, henkimaailman teiltä minua kutsut kuuntelemaan viisaita varoituksiasi. Pidät huolen huolettomasta. 

~W~