Mikä siinä kestää?

Istuin juuri 30min vatkuloimassa. Tulos oli rapiat 12km, silti tuntui, etten saa mitään aikaiseksi. Reilut 3kk olen nyt sairastellut talvellisen liukastumisen ansiosta, eikä polvi ole hyvä, muutoin kuin vakuutusyhtiön lääkärin mielestä. Kuntoutuu kyllä ihan asianmukaisesti leikanneen kirugin mielestä, mutta hänen mielestä tarvitsee myös vielä jonkin verran aikaa, toipumista ja kuntoutusta, ennen kuin kestää rasitusta.
Niin kauan kuin muistan, maailmassa on aina ollut mielipiteitä ja mielipiteitä. Toiset vastaa omiani, toiset viheltää kaukaa ohi.

Minulla kasvaa stressi sitä mukaa, mitä lähemmäs ajatuskin töihin paluusta tulee. Pelottaa, osaanko enää yhtään mitään. Pelottaa mitä, jos käpälä ei sittenkään kestä. Jos ei tule asiakkaita enää, tai jos niitä tulee, enkä edelleenkään osaa oikein rakennella päivärytmiä itselleni sopivaksi? Joinakin hetkinä kaipaan töihin ja joinakin en. Ja ihan kuten ennenkin sairaslomieni aikana, minulla on tuntemuksistani huono omatunto, kun en ole töissä, kun en tee ja tuota, tänä aikana "mitään", kun sairastan. Pikkujuttujahan ne on nuo kuntouttamisohjeiden noudattamiset. "Valitan vaan" ja olen kipeä, vaikkei toiset samassa tilanteessa olevat narise yhtään, vaan repivät itsensä ylös tuhkasta, kuin Feeniksilinnut ja menee heti viikon päästä vakavasta vammasta, töihin ja tuottamaan mannaa maailmankaikkeudelle. Mikäs minussa on vikana, kun paraneminen kestää ja kestää? No siis, tosiasiahan on, että usein tuo riittämättömyys on päänsisäisyyksiä. Nalkuttava Elämän-navilaattori pään sisällä kertoo mitä oletusarvot on, yleensä moittii ja ruoskii. Mutta noin yleismaailmallisesti: mie vaan kysyn (kuin Pätkä aikoinaan) Mitä kaikkea sairaslomalaisen sairaslomallaan pitäisi aikaan saada? Onko esim. kotoa poistuminen kielletty? Sosiaalinen kanssakäyminen? Iloisuus? Ärtyminen? Pitääkö saada huusholli siivottua katosta lattiaan, ikkunat pestyksi,verhot vaihdettua? Lenkkeiltyä ja kuntoiltua? Käytyä kaupassa, laitettua, joka päivä viidentähden kurmeeateriat? Itselleen ja mahdolliselle perheelle, tai heille jotka tulee ja auttaa, niissä asioissa, jota et kykene, jostain käsittämättömästä syystä, itse tekemään? Käytyä töissä ja tehdä muutaman muunkin työt? Pitääkö saada maailma rakennettua valmiiksi?

Mitä jos ei huvita, ei pysty, tai halua? Jos kunto alkaa jo olla sellainen, että voi mennä ulos ja nauttia kauniista ilmasta, linnunlaulusta. Tahtoo mennä rannalle ja olla möllöttää? Saako niin tehdä? Riittääkö, että tekee toipumisensa/kuntoutumisensa eteen kaiken sen, mitä tehtävissä on? Minusta kun sen pitäisi riittää, silti teen itse itselleni nyt sitä samaa ruoskintaa, jota vuosia sitten teki työyhteisö, kun sairastuin.

Pitäisi ja täytyisi olla heti terve, heti kunnossa, heti valmis tekemään ja tuottamaan maallista mannaa maailmankaikkeudelle, koska se nyt sattui olemaan "vaan yksi pikku liukastuminen", mikä tähän kuntoon sai. Olen reilut 3kk kuunnellut eri näkökulmia eri ihmisiltä, eri vammatilanteissa eri sairaslomasyistä ja eri toipuma ajoista, myös saman kaltaisesta vammasta toipuma nopeudesta ja siitä, miten kukakin on toiminut, kulloisessakin tilanteessa. Ja minä häpeän sitä, miten hidas minä olen, miten huonosti minä saan potkituksi itseni liikkeelle ja kuinka minä en tee riittävästi, siihen nähden kuin muut.Kehtaan kuitenkin kulkea ulkona ja olla rannalla käydä kaupassa ja kaikkea hävytön. Tänä tautisena aikana! Pysyisin kotona ja jumppaisin, tai menisin töihin, tuottamaton tolo. Ei auta mitään, että oma lääkäri sanoo, että kuntoutuminen on tapahtunut juuri siinä tahdissa, kun pitääkin. Vakuuttusyhtiön lääkärin mielestä minun pitäisi olla terve, itse asiassa vakuutusyhiön lääkärin mielestä, mie olen jo terve. Harmi vaan, että jalasta puuttuu muutamia oleellisia asioita, kuten esim. voima, kiertoliikkeet ja kunnolliset liikeradat... Naapurin kumminkaiman kaksoisiskonkin, irti poikki katkennut polvi, parani päivässä ja nyt sillä on siivet Akilesjänteissä ja se lentää. Tämä ei ole ensimmäinen pitkä sairaslomani. Eikä ensimmäinen kerta, kun tunnen sairaslomastani ja sairastumisestani syyllisyytä. Mutta tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tosiaan tiedostan tehneeni kaiken ohjeiden mukaan ja siinä tahdissa kuin pitääkin. Tiedostan myös, että niin tein aiemminkin, mutta kuuntelin naapurinkumminkaimojen vertailuja ja sitä, miten toiset vaan pystyy lentämään kuuhun ja takaisin, jopa pää kainalossa. No heistä huolimatta, kukin toipuu tahdillaan, menkööt ne kumminkaimat omaansa, vaikka sinne kuuhun. Josko koettaisi olla potematta enää huonoa omaatuntoa lisärangaistuksena siitä, että kroppa on kolhuilla. Aurinkoista kevättä ~W~