Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit Kadota? Osa I

Oletteko te nähneet Kirjuria? kysyi Juuso päivänä muutamana Kievarin väeltä. Kaikki osoittivat hiukan hämillään sohvan nurkkaan ja Juusolla lopsahti suu auki.

Nurkassa nökötti sinisen vihertävän hiustupsunsa kanssa, haaltunut ihmisen olevainen. Nenä kiinni kirjassa ja mutisi omituisia. Jotain litinän lätiää se kai oli, tai semmoisen tämmöstä, niin ainakin joku väitti kuulleensa sanottavan.
"Mitä hän tekee?" Kysyi Juuso epäileväisenä. "Mikä häntä vaivaa?" 

" -Hän on nyt enemmän ihminen, kuin meitä. Ei kuule, eikä nää. Silloin heistä, kirjureista tulee meille etäisiä. Melkein kuin ennenkin, mutta he kadottavat meidän näkyvistään ja unohtava kirjaavansa meidän tarinoitamme. Ennen pitkää he kadottavat voimansa ja muuttuvat kokonaan ihmisiksi. Niin on monille meidän kirjureistamme käynyt. Ihmismaailman kiireet, tekevät heistä luonnontaikuudelle sokeita ja kuuroja." Näin kertoi Herra Kaarnalan  huolestuneen näköisille Kievarin kulkijoille.

Alkoi yleinen hälinä ja hölinä. "Mitä me voidaan tehdä? Kuinka hänet saadaan takaisin meidän maailmaan?" Ei kirjuri saa kadota, hän lupasi minulle, ettei katoa, kiljaisi Tytti ja totesi, että asialle on välittömästi tehtävä jotain. "Herätetään hänen! Muu ei auta."

"Minä koetin jo, hän tuli Kesälään laittamaan kynttilöitä ja karjaisin hänen takanaan kuin jätti ainakin, eikä kirjuri eväänsä heilauttanut. Ei reaktiota! ja tiedätte minun karjaisut" mörähti Jalo apeana.
"Otetaan käyttöön järeämmät keinot." ässähti Suttu Suonkulkija. "Hyvällä suunnitelmalla ne suurimmat marjamättäätkin pölistellään."

~kirjuri~