Silleen ois tälleen.

Tuleekohan ihmisestä ikinä niin vanha, ettei sisäinen lapsi enää pelkäisi sitä, tuleeko se hyväksytyksi sellaisena, kun sattuu kulloinkin näkyville pääsemään?
Olen viikonlopun taas käynyt, tämän vuoden matkaa loppua kohti. Tämä on kuulkaa ollut melkoinen vuoristorata, maailmanpyörä, tornaado ja hilakieputin koko vuosi. Taisin jo kerran mainita, että on kun kaikki tykkimäet, särkänniemet ja linnanmäet samassa paketissa. Välillä tulee sellainen hiilis, että pysäyttäkää tämä kieputin justiinsa tähän paikkaan ja lopettakaa jatkuva sekottaminen. Mie en enää tiedä, että pelataanko me korttia, vai kieputaanko huvipuistossa, vai ollaanko vaan kaiken saamarinmoisissa mielenkiduttimissa, mutta pojat, että on välillä ollut hengästyttäväa, niin hyvällä, kuin huonollakin tavalla.

Kaiketi meistä huokuva hulluudenenergia tarttuu meidän kulkemiin paikkoihinkin, koska yksi asia johtaa yhteen ja toiseen toisnaan jopa kolmanteen. Tänään

tavattiin poliiseja ja toisseenpäivänä talonrakentajia,

kai siinä jossain välissä törmättiin pariin tonttuun ja keijukaiseenkin, puhumattakaan valtion edustajista ja sadan vuoden takaisista maanpuolustajista. Kaikki tapahtumat voi yhtä hyvin olla nyt ja tässä kuin vuosisadan takana, tai tuhannen edellä.

Mutta kun maailma muuttuu, niin silloinkin yksi on muuntumaton, se on sisällä oleva epävarmuuden poikanen. Välillä, iso ja välillä pieni, mutta muutoin muuntumaton. Toisinaan tuntuu, että vaikka minä eläisin kuinka monta elämää uudestaan ja uudestaan, niin aina se onnistuu kasvamaan joinakin hetkinä minun sisälleni niin suureksi, että sisäistä lasta pelottaa luottaa minkään olevaisen ongelmattomuuteen. 

Ei auta lohdutus, että päivä kerrallaan, kyllä se siitä. Ei auta tsenppi, kyllä sie pärjäät. Ei edes se, että se aikuistenoikee ulkopuolinen aikuisolento sanoo, että tuon teit hienosti. Siinä istutaan rapaisessa tienposkessa pohtimassa, että jos mie kiipeän puuhun, niin maa ei minua niele. Vaan jos se oisikin parenpi hotkisi ja söisikin, niin ei tarvitsisi häpeänpunaansa huiviin piilotella.

Kuulkaa, aikuisena on sitten huutavan tylsä olla, jos ei joskus ympärille kasaannu samanlaisia tossunkuluttajia omanlaisillaan kotkotuksilla. Vaikka mie olen viimeaikoina, ihan liian  monen vuorokauden yöt viettänytkin valvoen, että tullakko, vai eikö tulla isoksi ja aikuiseksi, vastuullisen vakavasti otettavaksi ja osaavaksi, ei maailma silti parantunut pätkääkään, eikä jämerää päätöstäkään syntynyt.

Mie en tajua  sitäkään, miksi toisessa paikassa se pölynen pinta vaan häiritsee enemmän, kun toisessa. Mutta sen mie tiedän, että joskus asioille tekeminen tuo paremman mielen, kun joskus toisinaan ei. Ja silloin on sellain fiilis ja niinkin voi olla hyvä, tai sitten helvetin pelottavaa.

Mihinkään pääsemättä
~W~