Luonnonkansan turinoita: Suttu Suonkulkija

Vetehisen teitä, 

Sorsan selässä, matkaa Suttu Suonkulkija, muuraimia kukittamaan. Suttu on metsänmenni, hiukka kuin Unimasa (Nukku-Matin laiskanpulskea työkamu, jolla on huonoja hiekkoja pussissa.) Paitsi että, Sutun pussi on täynnä Pölinää. Kukkien siitepölyä. (eikä Suttu ole laiskanpulskea) Tähän aikaan hällä on jo melkoinen kiiru, saada kaikki pölinä muuraimille ja karpaleille ja muille suon herkkusille, että ne ehtii syysauringolle kypsymään. 

Sutun kaltaisia Mennejä ja Menninkäisiä on maat ja metsät tulvillaan näin keväällä. Mitä ahkeranpia he ovat, sen enemmä mättäillä on tarjolla kulkijoilleen virkistettä, kunhan kasvukausi ehtii marjasatoon asti. Eikä se työ lopu, kasvien pölinöihin, onneksi heillä on myös pörräävät ystävät apunaan kevään töissä.

Suttu Suonkulkija on 10cm pitkä ja solakka. Puku hiukan rähjääntynyt, mutta miten sitä puku voisi jatkuvan matkustamisen ryvettymättä kestääkään? Vaikka Suttu hankkii joka syksy uuden jäneksen pohjavilloista ja sireenikiitäjän kehräämästä langasta kudotun talvipuvun. Ja Kevät/kesä puku on pajunkissan villasta, Haahkanuntuvasta ja leskenlehtien höttösistä kudottu. Kun Luontoäiti vielä kutoo hälle, joka vuosi uudet sukat ja tumput, On mukava matkata vuoden jokaisena päivänä uudenlaisiin tehtäviin. Mutta meno on huimaa ja kangas kuluvaa. Ja Ehkä asiaan vaikuttaa hiukan sekin, että Suttu haluaa aina uuden väriset vaatteet. (Nyt on vuorossa laventeli, hento viuletti ja hiilen harmaa.)

Yksi mikä Sutussa ei muut on lakki. Hiippipaansa Suttu ei koskaan vaihda. Sen hän sai äidiltään joululahjaksi koulukloppina ja se on hällä päässä aina, oli kesä, tai talvi.

Hiippipa on pitkä. Sen voi kiertää ainakin viidesti Sutun ympärille ja sitä voi käyttää köytenä kiivetessä mustikan, tai juolukan varpuja myöden. Ja ainakin kymmenesti Suttu on pelastautunut kallionjyrkänteeltä hiippipansa avulla. Ja kuinka monta pientä metsän eläintä sen avulla onkaa pelastettu? Sitä Suttu ei edes yritä laskea. Pieneksi Menniksi,

Suttu on rohkea olento.

Se näkyi jo siinäkin, ettei hän tullut Kattilan Kievariin ihan tavanomaisinta tietä, vaan  heilutti ensin valokuvasta, Herra Sinsorsalan selästä ja humpsahti sitten myöhemmin suoraan bittiavaruudesta, Aarre-Armaan näppäimistölle tallustamaan. Koetti vielä avuliaasti itse kirjoitella osaa tekstistä, mutta totesi haastavaksi.

Suttu tulee ehkä tutummaksi vielä joskus, vähemmän kevätkiireiseen aikaan.

 Itse kiitän Haltiaemoa Sutun esittelystä.

Oisiko lie Sutun tie Kievariini johtanutkaan, ilman kameraasi. Luonnonkansa tunnistaa ystävänsä ja tulee kuvien kautta tarinansa kertomaan. Eli katseleppa tarkasti seuraavien metsäretkiesi kuvasato.  

Hyvää matkaa Suttu ja tervetuloa uudestaan.T: Kirjuri