Väärällä tavalla vaivalloista.

Olen taitanut kirjoituksillani tehdä selväksi, että olen melko tuulellakäypä ihminen. Kello on hiukan yli yhden yöllä ja hetki sitten heräsin paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että koko elämä on taas ihan hirveän pelottavaa. Nyt istua napotan täydessä valaistuksessa miettimassä sitä, miten väärällä tavalla vaivalloista tämä koko elo tähän saakka on ollut. Kattilan väen unet on keskeytetty ja samoin omani. Uni aikaa oisi vielä muutama tunti, mutta tässä minä vatvon.

Vatvon sitä, miten nuorena tyttönä, elon ollessa avoinna edessä, kuin keväinen autobaana. Mie kulutin tuon avoimen elämäni pelkoihin ja kauhuihin. Pelkäsin hakea kouluun ja muuttaa elämääni ja paniikki ratkaisuna, lähdin kouluun lappiin, josta en tuntenut ketään ja joka ainoa ystävä, joka minulla oli, jäi tänne etelän ihmeisiin. Pääsin kouluun helposti. Silti, vaikka todistukseni oli niin huono, että hävetti. Koin päässeeni jopa liian helposti ja tunsin itseni huonoksi, koska kaikki tuntui olevan väärällä tavalla vaivalloista. Kouluun kuului mielestäni hakea satojen joukossa ja olla haastavaa päästä, niin oli kerrottu. 

Mutta tämä oli erilainen kokemus. Me kaikki hakeneet pääsimme, kun oli pieni koulu. Siis minäkin pääsin helposti kouluun, mutta kaikki muu, mitä koulun mukana tuli, oli vaivalloista. Kotiin oli pitkä matka, äitiä järjetön ikävä, eikä ketään tuttuja koskaan missään. Tai jos oli, tuskaillessani kaikkea, unohdin kuinka usein niitä hyviä tapahtumia tuli, kaikkien niitten, "väärällä tavalla vaivalloisten asioiden," keskellä. Pidin ympärillä olevista ihmisistä, mutta koin itse aina, kuin jostain väärästä kangaspakasta nostetuksi. Väärässä paikassa.

Koulu tuli "suoritetuksi loppuun", vaivalloisesti ja väärään aikaan toisiin nähden. Ei juhlahumua, eikä mitään ihmeellisiä järjestelyjä sen kunniaksi, että valmistuin artesaaniksi, se oli vähän vääränlainen ammattinimike. Ei oikestaa ammatti lainkaan, kun en minä oikein tiennyt valmistuinko minä edes. Suoritin vain ja sain todistuksen, kun oli korvannu viimeiset puuttuvat tunnit, jotka nekin oli vaivalloisia, sillä en ollut ihan kunnossa, millään lailla.

Tulin takaisin etelää ja yritin löytää töitä, ja kun löysin, ne oli vääränlaisia, ei minun alaa ollenkaan, kun en minä ollut ammatiltani oikeanlainen. Ikinä. Missään. Vaikka kävin kouluja lisääkin, minä oli hajanaisesti taitava ja aina hiukan väärällä tavalla vaivalloinen itse. Ei joukkoon sopiva.

Ja nyt, kun puskasta, tuli tämä hetki tässä, väärällä tavalla vaivalloisessa elämässäni. Herään keskellä yötä pohtimaan sitä, että olen taas koulussa. Pääsin sinne liian helposti, en juuri nähnyt vaivaa muussa, kuin sen suhteen, että uskallanko aloittaa ja uskonko olevani riittävän hyvä. En usko olevani. Juuri nyt, en usko olevani. En hyvä, enkä sopiva. Ihan väärä ala. 

Joku muu, semmoinen, joka kävi vaikeat psykologiset testit ja pitkän hakuprosessin läpi ja oikeat soveltuvuuskokeet, tarkan syynin läpi, olisi paljon parenpi. Minä olen tässä tilanteessa hiukan kuin vahingossa, kuten silloin nuorena tyttönä Keväisellä autobaanalla.

Ei jumalauta, en minä voi painaa kaasua. Vaikka tie on leveä ja autokin ihan toisenmoinen, kuin se vanha rakas Nakkikattila. Tämä menee taas ihan väärin. Kaikki on vain henkisesti raskasta ja helvetillisen pelottavaa, kun sen oikeasti pitäisi olla "verta, hikeä ja suolenpätkiä"-vaivalloista.

Ja juu, kun nyt luet näitä, väärällä tavalla panikoivia ajatuksiani, olen jossainmäärin itsekin sitä mieltä, että minä ajattelen ihan liikaa. Olen silläkin tavalla vääränlainen, mutta ah, niin oma itseni. Elämä on ihan kamalan pelottavaa. Oisi ihanaa, jos sen pelonkin voisi ottaa, kuin vanhan kaverin kainaloonsa. Koska koko elämän mittahan me on käsikädessä kuljettu. Minä ja Pelko, autobaanalla etanavauhtia, keväiset sit sontiaiset, hampaiden välkehtivää pelonirvistystä himmentämässä.

Aivan sairasta ja väärällä tavalla vaivalloista. Ei saisi olla helppoa eikä yksikertaista, koska sitten siitä tulee olo, ettei tämä ole minun. Jonkun muun jotain, koska minun elämän kuuluu mennä polvillaan ja ryömien ja rupea pukaten, tai mieluummin avohaavoilla ja mustelmilla. Niin tietäisin leipäni otsani hiellä ansaineeni. Ei henkisesti vaikea, ole ollenkaan hyvä, eikä riittävä. Kaikki paska kerralla, niin se on oikein, aseella uhaten ja helvetin kautta, oisi elo tarvottava. Tajuatteko?

Ei huolta, en minäkään, olen vaan väsynyt ja hitokseen hämmentynyt. Kaikki on siis hyvin. Ja normaalia. Kauniita unia

Kauhunväristyksin 

~W~