Kipu kuolee.

En tiedä,

 näenkö sinut vielä. 

Ja tuon pelon vuoksi,

itken tänään,

"silmät päästäni",

poskeni ja nenäni,

punaisiksi tomaateiksi,

kasvoni ruman vääristyneiksi

 ja sydämeni tyhjäksi ilosta,

täydeksi surusta.

En usko kenenkään muun

kaipaavan yhtä voimallisesti,

ymmärtävän murhettani,

hätää, jonka keskellä taistelen,

kuin hukkuva meren aalloissa.

Tämä kipu, tuska,

jota tunnen,

 kuorii

minut vereslihalle,

kaltaa niin, että kaikki 

mitä teen sattuu.

Et voi ymmärtää!

Ellet tunne samoin.

Et voi ymmärtää!

Älä edes yritä

 selittää,

että tietäisit!

Kuinka itken ja huudan tuskissani!

Minä kadotin kaiken,

 enkä saa sitä takaisin!

Menetykseni suuruutta,

 ei ymmärrä kukaan!

Minä,

vain minä tiedän

ei kukaan muu!!!

Tänään.

Mutta tuuli tuulee,

aika kulkee,

ja puhaltelee

haavasi täyteen paranuvoimaa.

Enkelten siivet

suojaa sinun arkaa

sisintä siihen saakka,

 ettei niin kovin vihloisi.

He ei pelkää sinun tuskaa,

 ei sinun surun huutoja,

he on siinä, vai sinulle.

Ja kaikki menettämäsi,

 odottaa verhon takana.

Kun suljet silmäsi,

kun et enää 

jaksa kantaa 

menetyksen tuskaa mukanasi,

annat heidän tulla luoksesi.

Tunnet kuinka he

sivelee poskiasi, tarttuu

käteesi, kulkee vierelläsi ja 

rakastaa, kuten aina ennenkin.

Niin kipu kuolee.

~W~