Katinvillaa toisin kehräten.

Siinä ne taas on, omat jalan jäljet. Tutkin niitä niin kirjoituksissa, kuin ihan konkreettisestikin, alkaen kävellä niitä reittejä, joita olen kävellyt, lähes koko ikäni. En varmasti ole ainoa, jolle iskee turhautumia siitä tunteesta, että on jäänyt sotkemaan paikoilleen, eteenpäin pääsemättä. Uppoaahan siihen suohon, jos siinä talloo kokoajan paikoillaa. Pakita, jos ei muuten homma toimi. Tämän olen huomannut eräälläkin reissulla, parhaaksi tavaksi päästä perille.

Ja jep, sitä pakkia tulee otettua vasta siinä vaiheessa, kun mikään muu ei enää onnistu. Turhautuma on totaalinen ja kaikki kirosanat käytetty ja höyrävän kiehuvat rikkipilvet, pörrää ympärillä. Ja kaikki mitä teet, muuttuu paskaksi. No, paskasta kasvaa kaunis kukka, sekin on todettu jo muutamia kertoja, joten hetki hengen vetoja, rauhallisia ja keuhkoja helliviä ja suunta takaisin, sinne mistä tulinkin.

Sunnuntain lenkkeily oli mielestäni sitä yhdenlaista suossa tarpomista. Ei luista ei suju, eikä tunnu hyvältä. Lähinnä turhautti ja ahdisti. Turha elo, ei elokuva-ainesta. Tosin tarviiko sen sitä ollakaan? On muita elokuvan tekijöitä ja he on siinä omalla alallaan. Hyvä niin. Mutta tuntemukset sai minut lähtemään lenkille uudestaan. Maanantaina sujui jo paremmin, vaihdoin harvemmin tarvotulle reitille, kouluaikojen liikuntatuntien "rangaistuslenkkiin". (Jos ei muu liikkuminen maita niin ota ja tarvo se.)  Tällä kertaa yllättäen, meno maistui makealta. Tienvierustojen pellot oli syksyn kaunistamia ja heppapaikan tarhoista hirnuttiin tervehdykset tarpojalle. Ei lainkaan hassunpaa. Tämähän saattaa alkaa luistaa taas.
~Tiistai~

Tänään otin ja kuljin ihan sitä ihan aidointa lapsuuden tietä myöten. Sitä tietä missä hameen helmat jäi pyörän pinnojen väliin ja missä poljettiin jo kolmipyörällä letit vipattaen, hampaat kalisten kivisellä tiellä. Kävelin, Oikein oikeasti miettien, oliko niillä reitellä tapahtunut muutoksia, näiden vuosien aikana. 

Olihan niitä. Joku matka oli pidentynyt ja toinen kohta lyhentynyt, talot kutistuneet ja puut suurentuneet. Hyvät muistot oli edelleen, hyvien muistojen paikalla ja kansiot tyhjennetty niiltä kohdin, joita ei enää muistella tarvinut. Olen siis selkeästi siivonnut joitakin aivojen arkistoja loppuun.

Kävelymatka oli lähes kaksinkertainen sunnuntaihin nähden, ajatukset jokseenkin samankaltaisia, mutta aivan tarkoituksella. Jos minusta tuntuu, että sotken paikoillani, se on tehtävä tunteella. Mikä tässä tiessä, vetää minua puoleensa? Miksi teen saman lenkin ja samat virheet, samat tarinat uudestaan ja uudestaan? Miksei mikään muutu, vaikka tahtoisin kuinka? Tahdonko minä minkään oikeasti muuttuvan? Tuon matkan varrella on kuitenkin, valtava määrä puita ja pensaita, taloja ja kallioita, vettä ja vihreyttä ja kaikkea muuta silmän miellyttävyyttä, josta en mielelläni luopuisi.

Ja oi ihanuutta, kun mietin niitä kakaraiän hassutuksia, harhautuksia ja piiloutumisia, joissa piti saada omaa rauhaa ja mukavuuksia, joita ei muuten suotu. "Pikkutytön karkumatka päätyi vaaleanpunaisen talon pihaan kärpässienten alle ja talon emännän nakkikattiloille." Silloin oli mieli hyvitetty punajuurisalaatilla ja puuterointi tuokiolla naapurin ihanalla ystävättärellä, viis siitä että ikäeroa oli jokunen kymmentä vuotta. Ystävä on ystävä ja hyvän semmoisen, voi kohdata vaikka karkumatkallaan.

Yhteydenpito muuttui vuosien varrella. Siksikin, että ystävän asuinpaikka vaihtui ja samoin minun. Mutta kirjeystävyys on pysynyt. Muuttunut tiiviistä harvenevaksi ja taas tiiviimmäksi, ja välillä hiljaisuutta kesti vuosi, tai kaksi, mutta ajatuksistani ystävä, ei ole koskaan kadonnut. Tänään tuli niin suuresti sanottavaa tuon lenkin aikana, että piti kirjoittaa kirje. Ihanaa, että olet ollut ystäväni, silloin kun tarvitsin sinua, iloista ja viisasta ihmistä, opettamaan asioista toisenkin näkökulman. Ihanaa, että tulit mieleeni tänään, kun tarvitsin taas kerran erilaista näkemystä elämäni tiestä. Toivottavasti voit hyvin.

Minä voin, olen iloinen, että kuljen edelleen näillä poluilla. Olin nuorenpana hyvinkin varma siitä, ettei tieni täällä ole pitkä. Olen jo ties monettako kertaa jatkoajalla, ensikohtaamisemme jälkeen ja yhä vielä täällä. Toisinaan onnellisena ja toisinaan siivet maata viistäen. Minun tie on tämmöinen. Polkua kaitaa ja savista ja hetken päästä hiekkaa pöllyttävää kylätietä. Asffalttia ja ryteekköistä metsätaivalta. Vanhaa tuttua, moneen kertaan talsittua. Kun välillä kuljen sitä toisin päin, kuin pois matkaten, tajuan, jos en oisi kulkenut tästä, en oisi kohdannut sinuakaan ystäväni.

Siis hyvä näin. Tässä kylässä, tässä elämässä, on vielä monta tietä ja monta polkua, jota en ole matkannut kaikin mahdollisin tavoin. Joten, uudestaa.

Kehrää kiertäen ~W~