Silmilläni on kumma tapa hahmottaa näkemäänsä. Se tapahtuu varsin automaattisesti, en edes pidä sitä mitenkään outona, koska näin olen hahmottanut maailmaa lapsuudesta saakka. Luulin, että kaikki muutkin näkee näin. Ehkä?
Tänään hahmottaminen vain alkoi yhtäkkiä tulla ikään kuin ihmettelyksi ja sanoiksi.
Rakastin jo pienenä, sanoin kuvaamattomasti "piilokuvia" ja tehtäviä, joissa numeroita, tai pisteitä viivalla yhdistäen, sai aikaan jonkin tietyn kuvan. Tosin useimmiten näin valmiin kuvan, ennen kuin olin edes piirtänyt "viivakahletta", eli ääriviivoja.
Luonnossa näkyi paljon tarinoita ja erinäköisiä maailmoita, asukkaineen. Ja taivaan pilvet. Niissä näkyi miljoona erilaista tarinaa, eikä riittänytkään.
Tänään touhutessan kotonani katselin ikkunasta ulos. Aina vilkaistessani ikkunasta, havainnoin ensin "normaali naapurinäkymän" ja sitten "metsänhenki-näkymän" ja lopuksi näkymän "heistä, jotka olivat pysähtyneet ja katsoivat nyt omasta ikkunastaan, minun ikkunaan, mudostaen oman pistemaailmansa, jossa kenties myös minä olen osallisena."
On normi kevätpäivä, tuulee todella kovaa ja välillä sataa, puissa on jo kevään henki ja niihin lisääntyy joka päivä, valo ja vihreys. Ne "yhdistä numerot tehtävät" ovat silmieni edessä ja hahmotan puiden ja pensaiden välistä kasvoja, jotka kuuluu mielestäni luonnonhengille, isoille ja pienille, taloja, linnun pesistä, maahisen koloihin ja menninkäisen majoihin, kantokotoihin, joiden asukkaat ovat, joko tonttuja, tahi tättähääriä, mene ja tiedä. Tarinoita on näkyvissä paljon, eikä ketään häiritse vaikka jäänkin "yhdistelemään pisteitä" pitkäksikin aikaa.
Jäin usein lapsenakin "tuijottamaan tyhjää". Näissä tilanteissa minulta kysyttiin ärtyneesti: "Mitä tuijotat, jäikö näkö päälle?" Ja kyllä, jäi se. Jäin hahmottamaan näkemiäni kasvoja, esineitä, tai asioita, jotka silmieni eteen ilmestyi, kuin "tyhjästä". Se oli hämmentävä tunne. Ja aiheutti kummallisia riitatilanteita, koska en osannut selittää mitä tapahtui. Tuo kysymys nimittäin katkaisia ajatuksen ja kadotin sen edessä olevan tehtävän/ näyn, joka sillä erää olisi ollut huiman kiinnostava, mutta jota en voinut tehdä, enkä katsoa loppuun, koska minut keskeytettiin,typerällä "mitä tuijotat kysymyksellä".
Oli pakko opetella olemaan katsomatta, kaikkia kiinnostavia "pistetehtäviä ja piilokuvia". Tai ainakin välttää jumiutumasta toisten kasvoihin. Näiden kommenttien avulla tosin opin, ettei ihan kaikki näe sitä "edessään olevaa pistetehtävää". Että jotkut niistä, on vain minun silmissä olevia juttuja. Huomasin kyllä, että monilla muillakin jäi toisinaan ns."näkö päälle", ilman, että he sitä edes tiedosti. Silloin miettin, että olisi mielenkiintoista "nähdä", millaista tehtävää he ratkovat?
On ihana nähdä se, mitä kaikkien silmät ei näe. Se tekee koko maailman paljon suuremmaksi silloin, kun koko oma olotila tuntuu universumin rikkahippuselta. Niin suurten asioiden äärellä, on turvallista olla pientä pienepi. Yksi piste, monien joukossa. Niitä pisteitä yhdistellen saadaan aikaan, vaikka valtamerten syvyydet, kaikkine asukkaineen.
Pienenä pisteenä miljoonien joukossa, rakkaudella.
~w~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti