Luonnonkansan turinoita: Viisas Herra Kaarnala ll

~*~

”Vaikka teidän muistinne onkin tonttukateuden unohtanut, on Luonnonkansat edelleen hiukan varuillaa. He kaipaavat yhteyttä ihmisiin. He kaipaavat sitä, että voivat itse kuulla ihmisten tarinointia unikokemuksistaan ja niistä hetkistä "ennen silmien hieraisua." Ihmiset kokee niitä edelleen ja unohtavat sitten. Moni kokemus saattaa olla kuitenkin jäänyt jonnekin muistinlokerikkoon, varoituksena, tai opetuksena, ihan vain ilon ilmoituksena, rakkauden osoituksena hengeltä ihmiselle. 

He kulkevat edelleen huoneiden välillä, kuten ihminen talossaan.

Heille etäisyydet voi olla kymmeniä, jopa satoja ja tuhansia kilometreja, eikä aika siirtymiseen, täältä toiselle puolelle maapalloa, ole silmänräpäystä pidempi. Heillä ajalle ei ole samaa määritelmää, kuin meille. On vain Nyt. He tahtovat Nyt olla siinä missä ovat, ja ovat siinä, oli se missä tahaansa.” 

Eli meille, kartanossa ja kievarissa, on oikeastaan suotu suuri kunnia, olla kahden oven takaa tulevan tiedon kuuntelijana? Se ei ole tavallista?

”Ei, se ei ole tavallista.” myhäili Kaarnalan herra.

”Luonnonkansa ei koskaan kerro lepotupiensa salaisinpia salaisuuksia, vaan he kertovat omia tarinoitaan, juhlan aiheita ja myös harmituksen aiheita. Joten, jos huomaat olevasi kahden, tai useamman tuvan risteyksessä, kuten sinä toden näköisesti olet, ei sinun tarvitse pelätä omien salaisuuksiesi puolesta. He tietävät ongelmasi ja tekevät parhaansa auttaakseen sinua, kun apua pyydät, mutta salaisuudet ei koskaan kuiskiinnu kellekään, joka aiheuttaisi vahinkoa tuvalle, tai mielipahaa heidän isännälleen, tai emännälleen.

Koijaukset on asia erikseen, samoin petkuhuiputukset ja höplän vedot, mutta ne he pyrkivät tekemään niin, että huomaat aina itse, että vierailija on velmuillut ja hihittelee nyt nurkassa närkästyksellesi.

Koeta muistaa, että kadottaessasi jotain, tai kompuroidessasi johonkin, jota ei aiemmin jaloissasi ollut, koettaa vieraasi, vain kiinnittää huomiosi Nyt hetkeen. Jotain oleellista pitää huomata, jottei myöhemmin tule suurenpia harmeja tiellesi. Hiljennä tahtia ja kysy, ”mitä unohdin?” Yleensä se on lause, johon sisältyy,”kiitos”, tai ”ole hyvä”, ”anteeksi”,”tarvitko apua” tai ”olet rakas.” Tärkeitä, mutta vaikeasti sijoitettavia sanoja, ihmissuuhun. Toisinaan se on muistutus, että muista nauttia matkasta, lyhyestäkin.

Ja Sinä olet meidän kirjurimme, tarinankertojien tärkeys kansallemme on suuri. Se, että keität toisinaan teevedenkin pohjaan, tai ruokasi on ajoittain hiukan suklaakruunia, ei vähennä arvoasi emäntänämme. Arvosi on siinä rakkaudessa, jolla meidät vastaanotat, sekä siinä, miten kerrot meistä, ei siinä, mitä meille kokkaat. Ja kerronpa vielä yhden asian. Me nautimme sen eetterin, tuoksut ja energian. Emme karrelle palanutta tuotosta, jonka sinä suuhusi harukoit, joten enemmän me toivoisimme ruuanlaittotaitojesi kohenua sinun itsesi, kun meidän väen vuoksi. Me olemme kattilalla aina, kun keitos on parhaimmillaan. Sinulla on yleensä silloin, koneesi, tai kynäsi kanssa, jotain mielenkiintoisenpaa puuhaa.” Näin kertoili vinkeästi hymyillen Kaarnalan Herra ja minä kiitin opastuksesta hiukan nolona.

Elikkä Niinpä niin, tunnemme turhaa vaatimattomuutta ja mitättömyyttä. Meitä arvostetaan sellaisena, kun olemme. Nyt on siis aika oppia itsekin arvostamaan itseään, päineen häntineen.

Kaarnalan Herran kertoman jälkeen pieni mitättömyyden tunne sisältäni katosi ja olen tavattoman iloinen, että kuulen kuinka hyvin Turvalan kievari on avajaisissaan ja juhlissaan onnistunut. Ja kuinka hilpeää meidän yhteisillä vierailla, on meidän hämmästelyjen kustannuksella. Tiedän, että ylistävät sanat jatkaa kulkuaan kaikkialla, missä he kulkevat, sillä heillä on suuri sydän ja rakkautta, jokaista majaansa ja isäntäväkeään kohtaan yllin kyllin. Ihanaa, että olette, tulitte ja kävitte. Tulkaa ja kulkekaa edelleen, olette tervetulleet, Te ihana ja viisas kansa, Ihana Ja Viisas Herra Kaarnala.

~*~