Elämääni roskana.

Ei suju, ei toimi. Ei auta aamulliset tsemppipuheet, ei hyvät suojaus mantrat, ei OOOOOOOOmmmmmm meditointi, ei jooga, eikä edes ääneen lausutut ittukerpeleet. Minä en tykkää, minä en taho. Uhmaikä on täällä, 41v ja rapiat ja juur nyt heittäisin hiton mielelläni seljälleen lattialle potkimaan ja parkumaan.

No nyt ja tässä siihen ei reagoisi, kuin nuo kaksi kaunista karvakorvaa, joten pysyviä traumoja tuskin tulisi meistä kellekkään. Mutta mitäs, kun tämä raivo tyrskähtää esiin juuri sillä julkisella paikalla. 

Itse itseni tietäen strategia oisi selvä, kamat kasaan,ovesta ulos ja hiton nopeasti väljemmille vesille pois ihmisten näkösältä. Muutaman kilometriä apinan raivolla tarvottua polkua ja Tapiolan vainiolla karjutut ärräpäät ja voimalla viskotut kiven järkäleet ja lohkareisiin hutkitut oksat siistinä sulppuna,silmähiki sammaleeseen ja paidan rintamukseen vuodatettuna ja huh kun maailma on taas hyvä paikka seuraavaan raivoon saakka. Kellekkään ei oisi sattunut mitään, ketään ei olisi häirinnyt, sillä metsän henget tuntee minut ja tietää ettei raivoni säikäyttävästä ilmenemisestä huolimatta, kohdistu muihin ihmisiin, kuin minuun itseeni. Noin se raivo poistettaisiin siis minun ihanne tilanteessa.

Mitenkäpä käy "normaalisti"? Ei missään nimessä ainakaan noin nätisti. En hermostu järin herkästi, mutta olen niin kutsuttu painekattila, jossa on rikkinäinen "varoitus" pilli. Useammatkin kiehutukset muutamien päivien, tai viikkojen aikana purkautuu kerta räjähdyksellä, ainoat varoittavat asiat saattaa olla niinkin pieniä kuin, keskittymis kyvyn puute, pari ärhäkämpää puhahdusta perkeleillä ja hetkellisesti hiljaisenpi olemus. Välillä näitäkään varoitusmerkkejä ei päällepäin tule.

Minä tunnistan itsessäni räjähdyksen merkit, mutta millä tavoin otetaan ja ilmaistaan ulospäin kohteliaasti, "älä helvetissä tule kysymään minulta mitään! Älä puhu minulle mitään ja anna minun mennä NYT, eikä puhuttelun ja kyselemisen ärsyynnyttämänä! Tulen puhumaan sitten, kun tulee parenpi hetki ja hermoissa on taas enemmän venyttämisen varaa, NYT sitä ei ole yhtään.

Minä en halua taistella, tapella, enkä käydä kehenkään kiinni, voin hyvinkin silmissäsi näyttää siltä. Mutta olen kehoni vanki ja se joku joka tarvii hitokseen tilaa, on juuri nyt puikoissa, älä ärsytä sitä enenpää! Se pitää pirusti paljon pahenpaa ääntä, kuin uskotkaan ja tällä hetkellä se huutaa vain sisäpuolellani. En tahdo päästää siitä irti, minä en pidä siitä, mutta osaan käsitellä sitä tiettyyn rajaan saakka. Sinä et tule pitämään siitä, etkä todella osaa käsitellä sitä, jos minulta loppuu voimat pitää sisäinen raivottareni, edes jollain tapaa hallinnassa.

Näin muotoiltuna tämä kuulostaa jonkin asteiselta jakomielitaudilta, mutta eikös sitä aina mainosteta, että jokaisessa meissä asuu pieni lehmä, tai jotain muuta pientä. Sisäisen lehmäni kanssa pärjää kaikki, sillä se on niin lauhkea ja kiltti. Mutta huh perskele, tämä sisäinen susi/karhu/jellona mikälie suurpeto, yleensä se raatelee vain minun sisuksia kynsin ja hampain, mutta suuta ei parane aukasta silloin kenellekään, sillä suodatin on rikki ja häijyimmätkään lauseet, ei tule estetyksi juuri siihen saumaan, vaikka kuinka sitä toivoisin. Siis anna minun mennä NYT, Kun pystyn esittämään asiani melkein huutamatta. Esittäisin tämän pyynnön kohteliaasti, jos kykenisin mutta NYT sekin on liikaa vaadittu.

Olen viimeaikoina ollut asemassa, johon en tahtonut, mutta, jossa on pakko toistaiseksi olla, jotta yhteiskunta olisi velvoitteensa työllisyystilannetta silmällä pitäen tehnyt. Minä olen yhteiskunnan roska, joka hetkeksi aikaa siivottiin yhdestä nurkasta toiseen nurkkaan, tilastojen kevätsiivouksessa. Tällä roskalla on silti oma tahto ja ajatusmaailma. Nyt tätä roskaa on pikku hiljalleen ja päivä toisensa jälkeen alkanut enemmän ja enemmän nyppiä tämä roskana olo. Ja tänäänpä se roskakuppi roiskahti nurin, kuten usein ennenkin.

Pitäisi tehdä jotain, olla hyödyksi. Mutta miten tekee on/off kytkimellä varustettu ihminen itsensä hyödylliseksi? Minä jaksan tiettyyn rajaan ja kun se raja on ylitetty, teen vielä niin pitkään, että ylitän ne loputkin rajat ja sitten  tulee se risu, joka avaa sen kengänauhan, joka poltaa ne viimeisetkin varapäreen jämät ja siinä vaiheessahan minä ja raivoava sivupersoonani toivomme olevamme sielä metsän keskellä kaukana sivistyksestä, emmekä keskustelemassa sivistyneen, itseämme ylemmän ohjaajahenkilön kanssa, sivistyneesti.  

Me nimittäin emme enää kykene keskustelemaan asiallisesti ja rauhallisesti, vaan me huudamme suoraa huutoa pää punaisena ja koko maailmaan vittuuntuneena, ketään kuuntelemattomana, emmekä me enää ikinä, tuon tilanteen jälkeen, tahdo joutua siihin samaan suljettuun paikkaan uudestaan, vaan tahdomme, että seinät ympäriltä poistuu ja tilalle tulee vapaus, eikä "opettaja oppillas", tai "äiti/isä tytär" keskustelu. Ne on hiukan kuin suihkuttaisit bensaa palavaan taloon.

Noissa tilanteissa ainoa auktoriteetin tapainen, jota Raivotar minussa kuulee, olen minä itse ja minä sanon itselleni, mene kotiin ja lepää. Jos joku muu antaa risiriitaista tietoa, sekoaa Raivotar entisestään. Olen vuosien aikana oppinut tuntemaan itseni, mutta mitä se auttaa tilateissa, joissa ylenpieni mielipide painaa enemmän, kuin minun itsetuntemukseni? 

Yhteiskunnalla ja sen viisaalla väestöllä on näkemyksensä siitä, miten sen pelinappuloiden tulee toimia, mutta mitäpä tehdään silloin, kun pelinappulalla on oma näkemys, oma, normista poikkeava tahto. Kumpikaan ei taivu, kumpikin on oikeassa omalla osallaan ja kumpikin väärässä toistensa suhteen. En voi määrätä yhteiskuntaa toimimaan oman tahtoni mukaan, mutta ihmetyttää että, sillä on kuitenkin oikeus sanella millainen minun pitää olla, jotta olisin NORMAALI.

Minä en ole käytokseltäni helppo, en ole ollut sitä koskaan, enkä valitettavasti tule olemaan, mutta olisi mukavaa, kun voisi elää tässä yhteiskunnassa silti ihmisen arvoista elämää, ilman puhutteluun joutumista, valvovan katseen alaisena olemista ja itseni roskaksi tuntemista, vaikken pelin alku jaossa saanutkaan, niitä pakan parhaita kortteja.

~W~