Haluatko todella numeron?

Ystäväni Nolla ja Yksi.

 Tässä kuussa olisi ollut paljon sanottavaa, jollen olisi kuunnellut Rumpalin vanhenpien viisautta. "Jos ei sinulla ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano yhtään mitään." Siltikin toisinaan vuotaa yli. Kiehua roiskuaa suorastaan, siksipä Sanonkin heti kättelyssä, että jos tapanasi on tekstejäni lukiessasi eläytyä niihin niin, että koet kirjoituksen olevan suoraan sinulle osoitettu piikki, ystävällinen sana, tai kaikki yhdessä, tai jos mieleesi jää kirjoituksista kalvava tunne että olet tullut loukatuksi. Rakas Lukija ÄLÄ Jatka tämän pidemmälle, sillä minulla ei ole kirjoittaessani aikomustakaan miekkailla kanssasi, ei loukata sinua, eikä korostaa sinun virheitä tai virheettömyyttä, vaan selvitellä ihan omia ajatuksiani.

 Kirjoitan itsekkäästi itsestäni ja siitä miten mitkäkin asiat koen sillä hetkellä kun kirjoitan. Ja kun teksti on valmis se on valmis ja myös unohduksen harso lyö sen yli. Siksi saatan näissä teksteissä toistaakin itseäni usein, sillä en juurikaan muista kirjoittamaani. Jos joku asia pompsahtaa uudelleen esiin se on se "opettavainen kertausten äiti, isä ja isovanemmat". Kaikella rakkaudella, vihalla, tai tunteettomuudella mikä kullakin kirjoitus hetkellä suonissani virtaa. Ja ei minä en aio puolustella mielipiteitäni muutoin kuin sillä, että ne on minun mielipiteitä ja tuntemuksia tuona hetkenä, Sinun mielipiteesi on sinun ja jos ne on erilaisia ollos hyvänen ja pidä ne, minä pidän omani niin kauan kuin koen sen tarpeelliseksi. Ja oi ihanuuteni, voin jopa muuttaa mieltäni. Mutta vasta kun itse haluan.

Siksikö että olen nainen? Ei vaan siksi että olen ihminen, ja ihmisillä on oikeus olla sekä väärässä että oikeassa. Ja jos koemme olleemme jossain väärässä voimme pyytää anteeksi satoja kertoja ja kukaan ei silti muista, että olemme anteeksi pyytänyt ja mieltämme muuttanut, tai jos muistaa, muistaa sen että "minä olin alun alkaen oikeassa ja hän väärässä". Sekin on sallittua. Ja minä olen usein väärässä ja mikä ihanaa, sekin on sallittua.

Koska kirjoitan yleensä omasta elämästäni ja sen aikaan saamista ajatuksista, ystäväni tunnistavat usein itsensä rivien väleistä, joskus he tosiaan seikkailevat siellä, joskus he löytävät sieltä kaksoisolentonsa. Minä tiedän enemmän ihmisiä kuin kaksi, joten vaikka tunnetkin potkun nilkassasi, se saattoi olla tarkoitettu myös jollekulle muullekin. Mutta tällä kerralla todella haluaisin kohdistaa tämän kaikille ystävilleni. Voitte ja saatte loukkaantua, minäkin loukkaannun toisinaan teille ja se on sallittua, kunhan muistan että minun on hyväksyttävä sinut, kuten itsenikin sellaisena kuin olemme.

He jotka tietävät kaiken ja kehrää silti.

Mutta minä elän vain itseni kanssa koko elämäni. Jos minulla on paha olo, joudun sietämään sen aina niinäkin hetkinä kuin sen pahan olon näyttäminen ei olisi niin korrektia ja viisasta. Jos minusta olisi kiinni olisin seitsemän säpin takana niinä hetkinä kun oikein kovasti korpee. Ikävä kyllä se ei ole käytännössä mahdollista ellen ala erakoksi ja koska kuitenkin pidän ihmisistä ja siitä että ympärillä on se mitä on, näillä on mentävä, sietäkäämme siis toistemme oikutkin, nekin mitkä ei aina niin siedettäviltä tunnu.

Olen aiheuttanut ystävilleni pään vaivaa käytökselläni useaan kertaan ja viime aikojen päänvaiva on heilunut bumerangin lailla edes ja takaisin päässäni. Se kiusaa päiväpäivältä enemmän vaikka koetan sitä saada selvitettyä niin itselleni kuin ystävilleni. Se liittyy epäsuoraan kysymykseen siitä, miten suhtaudun kuhunki ystävääni ja siihen hämmentävään tunteeseen, että minua aivan kuin moitittiin siitä, etten suhtaudu kaikkiin ystäviini samallalailla. En millään ymmärrä miksi minun pitäisi? Minä en järjestele ihmisiä paremmuus järjestykseen, ei kaikki ihmiset kuitenkaan aina näe minustakaan samoja asioita, vaikka olisivat kuinka tärkeitä ja rakkaita ystäviä hyväänsä.

 Ihmiset, lumihiutaleet, jääkiteet, kiven murut, Kristallikiteet, hemmetti jokainen on erilainen pitäisikö teidät siis Lokeroida kuitenkin samoin, kuin kopioidut kirjoitukset? Tai suhtautua jokaiseen aivan samallalailla. Ei todellakaan käy.

 kaksi samanlaista pihlajanmarjaa?

Tai jos pitää valita se Ykkös ystävä valitsen itseni. Te tiedätte kuinka suhtaudun itseeni ja kuinka kohtelen itseäni, te ette halua itsellenne samaa kohtelua. Kakkos ystäväni on Kattilan väki... Heitä parenpaa ja pahenpaa kohtelua ei saa kukaan sillä he saa kokea minusta ihan jokaisen tuntemuksen. Enpä tiedä onko se aina heistä niin hurraahuutojen arvoista? No tähänpä minä sen numerointini sitten päätänkin. Ja kerron senkin miksi?

Muistan kerran vuosia sitten veljentyttäreni kysyneen, "kuka on sinun paras ystäväsi?" Tyttö kysyi sitä ihan uteliaisuuttaan ja kysymys oli minusta varsin viisas mutten osannut vastata siihen, sillä en ole numeroinut ihmisiä ala-asteen liikuntatunti kokemusten jälkeen. Jako kahteen oli vielä siedettävää, mutta luoja miten tukalaa oli kun liikkaope valitsi kapteenit ja kapteenit valitsi joukueensa. Minä olin joko se viimeinen tai toisiksi viimeinen "valittu". Rakkaat ystävät, minulle sen "ensimmäisen" ystävän valinta on vaikein, siksi te olette kaikki edelleen siinä samalla viivalla kuin ennenkin.

Ainutlaatuinen

Ja minä kohtelen teistä jokaista eri tavoin, hyvin ja huonosti joskus erittäin hyvin, toisinaan hyvin huonosti. Ja minä olen tuntenut siitä toisinaan syyllisyyttä ja toisinaan en. Muttä en aio tuntea siitä syyllisyyttä enää tästedes, sillä meissä jokaisessa on pirteiä ja kulmia ja särmiä jotka sopii tai ei sovi yhteen, aina ja kaikissa asioissa me emme ole samalla linjalla, mutta minä en aio ottaa tehtäväkseni numeroida teitä, mutten myöskään tehdä teistä itseni, tai toistenne kopioita. Jos haluatten numeron menkää kouluun. Osaan luennoida teille kiukulla ja rakkaudella, ilman että teen teille paremmuusjärjestystä. Arvostella ja punnita ilman numerointia. Arvostelen itseni melko perusteellisesti, haluatko saman kohtelun? Jos ystävyyden olemassa olo on kiinni siitä oletko missä numeroasemassa muiden ystävieni rinnalla, kaveeraat ihan vika ihmistä, sillä kaikessa erilaisuudessamme me olemme vaikkakin tasa-arvoisia myös eriarvoisia. Sitä ei voi kieltää.

Joudumme kokemaan kaikki hiukan erilaista, tai lähes samanlaista kohtelua, mutta älkää vertailko itseänne minuun, tai toisiin ystäviini, sillä teissä ei ole yhtään samanlaista ihmistä. Ihana että ei ole. Te ette kaikki tule keskennänne toimeen enkä minä tunne kaikkia teidän ystäviänne ja hyvin saatta olla, etten siedä jotakuta teidä ystäväänne lainkaan ja sama päivastoin. Sillä on oma vaikutuksensa meidän ystävyyteemme ja sellaisissa tilanteissa toivoisi, että asiaan tulisi muutos, mutta jos ei, ystävyys on silti ystävyyttä. Sitten luovitaan parhaamme mukaan. Ihanaa tunteiden kirjoa. Täydellisiä epätäydellisyyksiä koko sakki, omine hurmaavine kauneusvirheineen ja täydellisyyksineen. Minä koetan olla tuomitsematta, mutta tunnustan todella avoimesti etten hyväksy kaikkea ja tuomitsen mitä varmimmin jotkut teot ja asiat, ja hip hei niinpä taitaa tehdä muutkin. Tekeekö se meistä tuomittavia? Totta kai tekee, jonkun silmissä aina. Ja kun ei kellekkään ihmiselle ole annettu sitä ainoaa oikeutta kadotukseen tuominnalle niin siinäpä tuomitkoon.
Ihanaa ettei olla enää ala-asteen liikunta tunnilla arvoittamassa ystävyyttämme, minä sai niissä arvioinneissa aina melko huonot pisteet, huonommat kuin ansaitsin, mutta olen silti tässä, Oman elämäni  Alku ja Loppu, Nolla ja Ykkonen.


        Minä en, rakkaudella -W-