Tyhymä

Muistaako joku vielä niitä lapsuusikänsä ikimuistoisinpia rypäsyjä, noloista noloinpia hetkiä, jonka totta kai näki KAIKKI. Ja se joka ei vielä sattunut olemaan paikalla juuri noloimmalla hetkellä sivistettiin hetkessä ja sitten KAIKKI nauroi ja hörskötti ja osotti sormella ja piti tyhymänä. Hienoa että olette unohtaneet ne.

 Mie en. Enkä usko että ne on pysynyt mielessä sen vuoksi että, niitä tilanteita olisi ollut niin vähän. Pikemminkin päin vastoin. Tapahtumista viis mutta ko. hetkien tunnekirjo oli kamala.Siis ensin on se häpeän tunne ja nöyryytys, sitten toivotaan että maa alta vajoaisi ja voisin muuttua näkymättömäksi, tai jostain päin kehoa yllättäin löytyisi se pikakelaus nappi ja delete tai muut "varjele-mua-hätäkatkaisijat" ja kun niitä ei löydy, punapigmentti leviää laajemmalle kuin ikinä ja tummempana kuin koskaan. Loistan kuin majakka, lämmittämässä yhden jos toisen mieltä. Paitsi siis omaani. Sydäntä hyytää kylmähiki ja aivoja jähmeä ja jäähyhmäinen "mitä-mä-nyt-teen-liemi.

Ennenvanhaan yksi monista itse-tunnon-näverrin-mantroistani oli "ne pitää mua tyhmänä". Ja pitihän ne, aina ja kaikkialla, luulin ma. No toisaalta, kun olin päässyt kotiini häpeämään ja olemaan yksin ja kerrassaan onneton. Tuskin kukaan muu enää muistikaan kulloistakin kauhutilannettani, (ne muistettiin vasta kun saavuin asiasta muistuttamaan) Kotona ollessani siis oisin oikein loistavasti voinut jättä pohtimisen sikseen ja nousta ylös, enkä jatkaa "ravassa rötköttämistäni." Moni saman läpikäynyt osasi lakata pohtimasta asiaa kun pääsi tilanteesta ulos mutta minulle se ei aina onnistunut.

Jatkan toisinaan nykyäänkin saman mallin elämää. Puhelen toisten kanssa ja pohdin että voi helkutti se pitää mua ihan pöljänä. Häkellyn ja alan kiertää ajatukseni kehää ja mietin ulospääsyä ja häpeän että ylipäätän tulin aloittaneeksi keskustelun siittä, että olen kyllä joskus työksenikin lapioinut paskaa... -No olen, olen, oli lehmiä ja niitä piti hoitaa ja siivota pas... -Lopeta jo ketä kiinnostaa... No mutkun tein olin töissä lapiolla tai talikolla kottikärryllä kärräsin ja ....mut.Tykkäsinkin siittä vielä. Lehmät oli kivoja. -Aaarg, niin no onhan se kaupungista ja herra virallinen herra, mutkun se kysy mie kerron..

"Mielenkiintoinen" keskustelu päänsisällä käytynä ja keskustelusta ulkopuolella oleva ihminen lähinnä katselee ilmeiden kirjoa kasvoillani ja ihmettelee miksi jäin jankuttamaan lehmistä laitumilla? Tai jostain muusta, linnusta puhelin langalla, lankojakaan ollut enää aikoihin. Ja häpeän kuilu kasvaa, eikä silti älyä nielaista minua.

En minä ole tyhmä tai siis ainakaan kai. Olin jopa normaalia älykkäänpi taannoin tehdyssä äo-testissä mutta missähän helkutissa moinen ilmenee? Miten voisi itsensäkin saada uskomaan että pää ei ole täynnä märkää sahajauhoa. Ja että ihmiset ei aina pidä minua pöljänä eikä tyhjäpäänä jos satunkin kysymään jotain mitä toinen olettaa minun itsestään selvästi tietävän. Kyseinen asia vaan nyt ei satu kuulumaan minun erikoisosaamiseeni, (en tosin tiedä mistä mitään tietäisin mutta.. en tästä ainakaan.)

Mikä meistä tekee niin arkoja hyväksymään että ei voisi olla joistakin asioista tietämätönkin ja etteikö sen voisi toisinaan jopa tunnustaa, että minun on vaikea ymmärtää sitä sinulle selvää asiaa? Se vierestä nauraneiden muisto vai pitkään jatkunut nälvintä vai mikä? Eihän se että kysyy saadaksesi lisää tietoa, ole tyhmyyden merkki, vaan silkkaa viisautta. Miksi sitten kysymyksen vastaanottajan reaktio voi joko kannustaa, tai sammuttaa tiedon janoa? Kannustaa kyselemään lisää ja saamaan enemmän ja enemmän uutta oppia. Sammuttaa niin, että kaikki on jo opittu. Tai sammuttaa niin, ettei enää ole haluakaan oppia, koska eihän tyhmä voi oppia ikinä vaikka se kyselisi kuinka.

Oliko silloin tyhmä kysyjä, vai, kysyjän tyhmäksi tehnyt vastaaja tyhmä?
Ja miten niin minä ajattelen muka monimutkaisesti?

 Pohdiskeli taannoin -W