En tee, enk oo tekemäti. Ei sillä, että mitään niin tähdellistä olisi tehtävänäkään, ettenkö varsin näppärästi saa siirrettyä sitä huomisen yliöylöseen. Tänään ei paistanut edes auriko, joten jäi armollisesti näkemäti kaikki ne nurkissa luuhaavat villakissat ja pölyrotat, joita ne innolla jahtaa. En katsellut ikkunasta ulos niin tarkasti, että oisin nähnyt nenän jäljet lasipinnalla. Enkä katsonut jääkaapin kätköihin sillä silmällä ,oliko siellä valot yksin, vai kavereiden kanssa. Vastahan mie viimeviikolla kävin kaupassa, eikä nyt oo vielä kuin.... Hmmm Torstai?
Mitä ihmettä meidän viikoille on tapahtunut? Niissä oli ennen seitsemän päivää ja joka päivässä 24 tuntia ja nyt havahdun kummallisesti maanantaista suoraan torstaihin, torstaista sunnuntaihin ja taas maanantaihin. Minne tiistai, keskiviikko, perjantai ja lauantai häviää, joka juuttaan viikolta? Kuukausissa on 28-31 päivää ja silti viimekuu oli ohi ennen kuin ehdin sanoa Kattilan väki.
Mielikuva on helmikuulta jokseenkin hatara, pitelin "laiskanlinnaa", kävin lenkillä, tein mitä katsoin tarpeelliseksi. Mutta jos koetan löytää siitä jotain yksityiskohtaisenpaa, olen täydellisen muistihukan kynsissä. Onhan toki ajatustyötäkin tehtävä, mutta viime aikaiset ajatuksenikin on ilmeisesti sensuroitu. Ei juuri mainittavaa pakinointia, ei kirjallisuuden helmiä, 10 luettua nuorten kirjaa ja 3 melkein kokonaan luettua Harlekiinia, jotka ei todellakaan ole pitkään ja hartaasti yksin eläneen rentoutus luettavaa. Iski lähinnä kiukku. Näyttäkää minulle yksikin yhtä ällönimelän klassisesti sujunut parisuhde, niin näytän teille närhen munat ne pienet ja sinertävät. Paksunpaa siirappia ei voi enää mikään sokeritehdaskaan tuottaa....
Ja oi juuri tuota, niin seinään heitettävää kirjaa, jokainen yksin eläjä sitten kuitenkin haluaa jonakin kauniina päivänä elää, Vai haluaako? Meneekö ne yhden ystäväni mainitsemat "herkut" tosiaan hukkaan, jos ei ota sitä omaa ukkokultaa ja rakastu palavasti. Perusta perhettä ja elä normaalia lapsiperheen arkea? Anteeksi että kyllästytän taas tällä "ikuisuuspähkäilyllä" mutta olen kiinnostunut tästä asiasta. En oikeastaan tiedä perheelämästä muuta kuin ne, mitä olen nähnyt omassa lapsuuden perheessä ja aikuistuessani olen seurannut ystävien ja tuttavien tempoilua perheissään ja irti perheistään. Pakko todeta, että harva niistä, tai omakokemistani suhdesotkuista, toimii vakuuttavana kannustimena.
Joitakin heistä / teistä pidän unelma pariskuntina ja joitakin olen miettinyt oikein suurella hartaudella. Mitä hittoa on tapahtunut, että tuo pariskunta ikinä on ottanut ja lyönyt kimpsut ja kampsut yhteen. Hetkellinen pitkäksi venynyt mielenhäiriö, vai kenties joku muu, ihan käsittämätön kemiallinen reaktio? Jotkut... No jos pläkki on sitä oikeaa siirappia ja pihkan sekotusta, niin eihän se mihinkään lähde.
Tässä maiseman valkoiseksi vetämässä kelissä, viikon päästä koittavaa kevätpäivän tasausta odotellessa, en voi kuin ihmetellä sitä kummallista vetovoimaa, mikä eläväisillä toisiinsa on. Katsellessani ulos näen lintupariskuntien kanniskelevan risuja nokassaan tohkeissaan, kuin rakastuneet konsanaan. Kylkikyljessä oksallaan nyhjäävä Naakka pariskunta aiheuttaa katsojalleen kummallisen kateellisen tunnelman. Kaksi kevätmorreista mitään tietämätöntä kissaani menevät ympäri huoneistoa huhuillen näkymätöntä kultuaan. Luojan kiitos vielä ei ole se aika jolloin ne "poijaat" istuu parvekkeen alla laulamassa tytöille serenaadia, siihen menee vielä viikko, tai kaksi. Uskomatonta kyllä, Leikattujen kissojenkin karvaisen rinnan alla, sykkii siis rakkautta ja kevään kiihkoja kaipaava sydän. Entäs minun sydän?
No alkuviikosta oli sarja tavattoman huimia rytmihäiriöitä. Ja katsomani elokuvan pääroolissa oleva mies näytti pulloon laitettavalta. Sellaisia he ovat joskus. Miehet, pulloon laitettavia. Enpä minä kyllä tietäisi mitä sille pullolle sitten tekisi? Laittaisiko hyllyyn ja ravistelisi toisinaan sisällölle liikettä, "-huhuu söpöliini näytä pala, näytä pakara, hymyile hiukka." Vai päästäiskö herkkusen joskus ihan ulos pullosta ja opettais sille somat vuorosanat, kuin kunnon papukaijalle kuuluukin? "-Sano Kulta. -Sano Rakas. -Laula muru, joku nätti pallaadi." Ja jos sitten kesken kaiken kyllästyisi tuohon muruun, voisi hylyn toisesta päästä ottaa toisen pullomurun ja kutkutella sitä vaihtelukseen. Mitäpä sitten, jos vastaan tulisi joku pulloon mahtumaton? Semmoinen joka tahtookin ihan oikean elämän siinä pullohyllyn ulkopuolella. Ei unimuruna, vaan ihan ihmisenä kaikkine karmeine inhimillisine tapoineen.
Lienen voimakaan "todellisuusvastainen" minä en taida kestää Arkea. Kun elämästä tulee ylettömän arkista, kaikki (rakkauden?) taika katoa. Ja vaikka kuinka suhtaudun kielteisesti Harlekiini romantiikkaan, niin taikaan tahdon uskoa koko sydämestäni. Ja kun kaksi, tai useanpi ihminen lyö hynttyyt yhteen, niin ilman sitä taikaa, näiden ihmisten yhteiselosta tulee vankila. Minä lienee kohtasin jo edellisissä elämissäni sen kaikista rakkaimman taikuuden. Tässä elämässä minä taidan ottaa sen, mitä mielikuvitus pulloon luo. Sen Pullonhengen rakkaus on toisinaan todellisenpaa kuin mikään "tositapahtumiin perustuva."
Näkemättä rakastaen aikansa hukanut
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti