Muistoksesi Janne

Kappeli on vielä hiljainen. 

Sinä siinä, valkeassa vuoteessasi hiljaisena odottamassa saattajiasi. Sielusi surisee hiljaa kärpäsenä katossa, katsomassa miten asia etenee. Sielumme saa tuon tilaisuuden. Kuunnella muistopuheet ja hymyillä ihmisyyden hulluudelle. Uskon, että saatoit antaa mausteesi puheeseenkin. Mutta unohdit taas kehua itseäsi. Sanat jäi vaatimattomiksi.

Suothan anteeksi, sillä aion nyt toimia kirjurina ja tuoda sinut esiin. Kehua vähän. Näistä minä tulen sinut muistamaan, samoin muistaa sinun perhe ja ystävät, sekä työtoverit.

Vaatimaton. Työteliäs. Ystävällinen. Osaava. Luotettava, Rakastettava. Iloinen. Herttainen. Välittävä. Ujo.
Rakastava. Ehtivä. Eläinrakas. Kannustava. Myötätuntoinen.
Maalaisjärjellä ja oppimiskyvyllä varustettu nuorimies.
Isä. Poika. Veli. Setä. Ystävä. Kummipoika.
Työtoveri, jonka kanssa työt sujui, kuin ajatus.
Tiesitkö, ettei sinun kaltaisiasi osu kohdalle montaa? 

Kun minä kuuntelin mitä sinusta puhuttiin, olin ylpeä, että sain olla kummitätisi. En minä sitä virkaa kovin hienosti hoitanut, mutta ylpeydellä sinut aina kummipojakseni esittelin. Esitellisin edelleen, jos oisimme saanut tätä samaa polkua jatkaa. Vaan sinun sielunsopimus on toisenlainen ja sinua tarvitaan Valotöihin toisaalle.
 
Saattajien suru on suuri, se täyttää koko kappelin ja tuntuu rutistavan sydäntäni rusinaksi. Miten kova voi ikävä olla. Kun nuori nukkuu pois, elämän ollessa vasta alussa, se saa aikaan valtavan epäuskon ja kiukun, elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Suru jyrää saattajat painollaan. Mutta minä kuulen sinun sanovan "Kaikelle on aikansa, minun seikkailuni jatkuu nyt toisin." 

Kuolema on Sielun seikkailun jatkumo, näin ajattelen. Mutta kun olet poissa kiinteästä muodostasi, miten sinua voi halata? Se ikävä, mitä me tunnemme saattaessamme sinut, meille vielä tuntemattomiin sfääreihin, on musertava. Saman surun keskellä olen kuitenkin onnellinen, ettei mitkään maalliset taakkasi voi enää sinua murskata.

Ja tiedän, ettet sinä kauas mene, verhon taakse vain.
 Kuljet tyttäresi, vanhenpiesi, sisaruksiesi, veljentyttärien vierellä. Heität huulta ystävillesi ja työtovereillesi, olet läsnä hiljasena henkenä, tukena ja kuuntelijana kuten ennenkin. Keräät voimia. Ja jossain, joskus, jollain tavalla, meidän polkumme taas risteää.

Sitä odottaen, toivotan sinulle Hyvää matkaa ja onnea seikkailuusi.
 

Rakkaudella Kummitäti

~*~ 

 

He jotka rakastavat.

Rannan puussa raakku varis varotuksiaan.
Huuto herättää koko seutukunnan mustavarikset kuoroon ja pian taivas on mustanaan lintuja.

"Surun ja huolen linnut lentävät yli pääsi,
Niille et voi mitään, mutta voit estää niitä pesiytymästä päähäsi." 
Tämä hajatelma mielessäni katselin aaltoja ja mietin miten tavattoman arvaamaton tämä elämä on. 

Miten ohuen langan varassa me täällä olemme.
Suru on meille kaikille tuttu vieras, jokaisella omansalainen. Salainen, tai kyynelinä näkyvä. Surunauha käsivarressa, tummapuku. Siihen pukeutuminen ei ole koskaan helppoa, eikä toivottavaa.

Anna surulle sanat.
Mykkänä se särkee sydämesi.

Mutta mitä jos? Mitä jos ei ole sanoja joilla lohduttaa? Jos ei ole ymmärrystä miten suuri on se menetys, kun on kadottanut rakkaan, joka sytytti valot pimeään. Rohkeasti rakastavan ihmisen, joka rakasti silloinkin, kun huolet tuntuu murskaavan kaiken.
Ystävän. Äidin, jonka rakkaus oli kokonaisvaltaista ja pyyteetöntä. Kanaemon, joka koetti saada poikaset pysymään ruodussa.

Minulla ei ole sanoja lohduksi. 
Toivon vaan, että annat sen valon palaa, joka sinuun sytytettiin. 

He jotka rakastavat täydestä sydämestä,
eivät koskaan mene kauas. He kulkevat rinnalla,
niin suruissa, kuin iloissa,
vaikka kuolema erottaisi. 

~*~

 

Päsmäri

PÄSMÄRI 




Aloitan...
Aloitan uudestaan
Uudestaa...

Huomatakseni,
 että mieleni myllerryksessä,
joku tarttuu taas kiinni kurkkuuni,
estäen sanoja soljumasta.

Hyvähän se olisi, 
viettää toisinaan aikaansa
hiljaisuudessa.
Jättää neuvonsa ja tietäväisyytensä
odottamaan oikeanpaa aikaa.

Sitä, jolloin maaperä on otollisenpi,
seinät joustavammat ja ihmiset
vastaanottavampia.

Toisinaan suurin viisaus on vaikeneminen,
toisinaan se että kuuntelee,
myös itseään.

Kun Sieluni siivet lepattaa levottomasti,
kysyn minne ne lentäisi,
 jos vapauden saisi?
Aurinkoon?
 Sirkuttamaan papukaijan lailla
kaikille, jotka kuulla voisi?

Vai taivaan korkeuksiin,
vuorten kupeelle,
puiden latvuksiin,
tuulen mukaan,
kuuntelemaan ikiaikojen huminaa.

Kysyn ymmärtämättä vastausta,
On niin kiire miettiä
Mikä oisi parenpi päätös?
On kiire olla viisaanpi,
pätevänpi.

Unohtaa Sielun olleen täällä ensin,
kulkeneen jo nekin matkat,
joiden alussa vasta olen.
Opettelemassa hiljaisuutta.

~ * ~

Independent Woman ja Hitot.

Tänä vuonna ei ole tullut vielä avauduttuakaan. Joten tässäpä tätä.

Muutama avaus/luonnos on tehty, niin tänne, kuin ympäri huushollia oleviin muistivihkoihinkin. Aiheena on ollut semmoisia kevyitä juttuja, kuin kuolema ja elämisen pelot, valmiiksi mokokomia pohdiskeluja ei ole tullut muokattua.

Vaan nytpä olen taas siinä vaiheessa eloani, jolloin pitää pohtia aikuisikäni pysyvintä "propleemaa". Kaikki tutkimukset ovat nyt todistaneet, minun vakaan uskoni asian tarpeettomuudesta, vääräksi.

Järkytyksekseni olen todennut, että Minä tarvitsen Miehen. Edelleenkään en menisi niin pitkälle, että kokoaikaista Ukkokultaa himuroisi. Pois se minusta, mutta Osa-aikamiehelle oisi melko tavaton tarve niinä aikoina, kun Murheenryyni (autoprrrkle) vaatisi toimeenpiteitä. Kun takapihalla alkaa olla heinäntekoaika. Kun Sinkeli pitäisi huoltaa. Kun lavatanssikausi alkaa. Kun juhla, jos toinenkin vaatisi avecin.

Puhumattakaan, jos jotain huonekalua tarvitsisi siirtää täältä sinne, tai sieltä tänne. Kun jonkun pitäisi ymmärtää autonasentajan, tietokoneasentajan, lakipykäläviidakon, tai jonkun muun teknistiedotteen sielunelämää ja kaunopuheista testosteronin täyttämää paminaa. Omat aivoni alkaa siinä vaiheessa tuottaa Valkoista kohinaa. Edes henkisestä Hyvästä Jätkästä ei löydy Miestä, näiden asioiden omatoimiseen hoitamiseen.

Olen pohdiskellut tätä ennenkin, mutta nyt ihan viime viikkoina se on nostanut niin sanotusti tunteet pintaan. Tyttömäisen hyödyttömästi myös vedet silmiin, sillä arvatkaaapa ottaako aivoon tulla missä tahaansa ruuvikaupassa, tai remonttikeitaassa, öljyn ja mieshormoonien huurruttamassa ympäristössä, lähes tulkoon ulos nauretuksi, kun yrität toistaa sanastoa, jonka äijäköörit imee jo äidinmaidosta ja lapsuuden kuorma-autoleikeistä.

 Mie saatan olla ok Möyhijä, mutta niin paljon minussa ei ole edes naista, että voisin olla sormisuussa ja odottaa prinsessapalvelua ympäröiviltä prinssi Urheilta. Nää Urheet kattois minuu kotvan ja toteis ettei maksa vaivaa. (Jossain päin kehoani on edelleen se kyltti, joka huutaa "EI TARTTE AUTTAA!!!" Paskamaista sinäänsä, en tiedä missä kohti se kyltti on, joten en voi edes poistaa sitä.) Yleensä ainakin koetan hoitaa hommani ihan ite. Mutta tosiasia on, ettei minulla jukolauta ole taitoja hoitaa kaikkea. Eikä varsinkaan halua, saati kiinnostusta. Mutta jätäppä katsastus tekemättä ja kerro sitten poliisille -Oon nainen ja Katsastus-jutut on miesten juttuja. EPEK

Vuosituhannesta huolimatta naista ei oteta oikein vakavasti missään, missä vaikuttaa tekniikanmaailma koneet ja asennussanastot. Ja kiehuu partakarvat ja pallivaha. Puhumattakaan siitä hemmetin testosteroinista. Samaa kemiaa löytyy kyllä naisistakin, mutta meissä sen teho jotenkin lässähtää. 

Minä tarvin sen ritarin, tai rinssin menemään puolestani "taisteluun". Mie tarviin osa-aika miehen, joka menisi ja hoitaisi ne asiat, jotka vaatii "nyrkkiä pöytään" otteita, miesenergiaa. En ole ikinä ajatellut olevani "heikonpaa sukupuolta", tai kuvitellut tarvitsevani ketään pelastamaan itseäni. Mutta jos jotain muistan lämmöllä, niin sitä, että Suikka-sedän, Vieno-papan ja Isi-Villen eläessä, minä olin prinsessa, jolle ei ittuiltu. Jonka pyörä huollettiin, polvet paikattiin ja painavat laukut ja tarpeen vaatiessa, koko tyttö kannettiin kotiin kyselemättä, tarvinko apua, tai jaksanko? Heidän silmissä, minä ansaitsin palvelua.

Herrasmiehet, vitsi mie oon niin väärän vuosisadan ihminen, sillä mie kaipaan, näitä ovien avaajia ja laukun kantajia ja kohteliaita Herrasmiehiä. Ja oikeasti, oisi kiva olla joissakin asioissa passattu ja paapottu prinsessa, mie aivan varmasti ansaitsen sen.


Turhautuneesti
~W~